Sairaalan peti kutsui taas. Menin itku kurkussa päivystykseen, en uskonut että ne mua sinne ottaisi. Yleensä olen eri virastoissa saanut vaan käännytyksen takaisin. Vanhat pelot hiipivät siis mieleen, kun pitäisi apua pyytää ja siitä on tullut todella vaikeaa. Etenkin kun samalla kehutaan vahvuuttani. Selviän mistä vain. Mutta ei kai sen avun pyytäminen pitäisi niin häpeällistä olla. Enhän minäkään ketään alempiarvoiseksi nimitä, jos apua pyytävät.

Lähdin aika helpottuneena pois sairaalasta aamuyöstä. Otin vapautuneena vastaan luvan lähteä kotiin. Viime kerralla samasta vaivasta minua pidettiin 3 päivää sairaalassa. Nyt riitti vain 7 tuntia. Mutta sain taas karun muistutuksen keholtani. Ei kannata pitää paastopäiviä useampia putkeen fyysisen työn ohella. Siitä ei saa muuta kuin heikon olon, ja erittäin pahan migreenin, joka kestää useamman päivän. Miksi se syöminen silti tuntuu niin vaikealta. Koko ajan hoen itselleni, että mun täytyy vain opettaa keholle ettei sitä ruokaa aina tule. Ja olen läheisilleni toitottanut, että mun on ihan turha syödä vapaapäivinä. En käytä silloin energiaa, niin miksi siis sitä varastoisin itseeni. Töissä olen osannut vielä syödä, mutta työpäivienkin energian saanti jää heilumaan 500-1 000 kalorin välille vaikka kulutan ~3 000 kalorin edestä.

Syöminen tuntuu turhalta ja pelottavalta. Se pelottavuus ei vaan enää ole pelkästään lihomisen pelkoa, vaan nykyään se on myös rahankäytön pelkoa. Tulot on niin pienet, ja syksyn aikana mulle on tullut tosi pahoja yllätyskuluja. Yhtäkkiä sitä rahaa ei olekkaan ruokaan. Enää en siis laske syödessä kaloreita, vaan ns. syötyjä rahoja myös.