Mä alan kyllästyä, kun ihmiset aina toitottaa etten näytä niin painavalta. Muistan miten äiti kerto, että lääkäri punnitti mut vauvana useamman kerran. Ei kuulemma uskonut, että niin siro vauva painaa niin paljon. Hänen sanoja, ei minun. En ole koskaan tuntenut itteäni siroksi. Mutta jokin mussa painaa. Oon aina 5-10 kiloa painavempi, kuin miltä näytän. Tää ei oo mun silmissä, vaan muitten. Omin silmin painan varmaan 100 kiloa enemmän, kuin mitä vaaka näyttää. Se vain pistää nyppimään jossain vaiheessa. Muistan skitsonneeni osastolla lääkärille joka ei uskonut mun painoa, että hakee sen vaa'an tähän niin näytän. Ei hakenut.

Oon alkanut haaveilla kissakaverista. En vaan saa sille siunausta, kun jouduin vasta vuosi sitten luopumaan koirasta. En pärjänny sen kanssa, en niin mitenkään päin. Sillä oli aivan oma tahto, johon en ikinä oppinut vaikuttamaan. Eikä se oikein viihtynyt, kun saatoin tehdä 10-12 tuntisia päiviä. Ei kuulu oikein koiran luonteeseen olla niin pitkään yksin, harmillista kyllä.

Ruokamyrkytysepisodista jäi päälle yleinen etovuus. Nyt jos syö jotain, ihan mitä tahansa, tulee todella huono olo. Saan helposti muutenkin erilaisia kammoja ruoan suhteen, ja kaikki oksennustaudit on vaikuttanut jotenkin. Meni 10 vuotta, ennen kuin suostuin juomaan appelsiinilimsaa uudestaan, sitä piti aina oksennustaudissa juoda lapsena. Daim-jäätelöön en ole koskenut ensimmäisen kerran jälkeen. Ja en enää ikinä pysty syömään kermaperunoita, enkä vanukkaita. Tästä taisi jäädä kammo kaikkeen ruokaan. Ei enää mitään ikinä. Viimepäivinä mun mielessä on pyörinyt vain kysymys, kuinka nopeasti paino voi tippua. Jos lopetan nyt syömisen täysin, paljon painan viikon päästä. Tai kahden. Entä uudenvuoden aattona?