Ruokamörkö on palannut tähän taloon. Mulla on oikeestaan kahdenlaisia hetkiä, mikä johtuu täysin bulimisesta elämänvaiheesta. Toisina päivinä mulla on pakkomielle siihen, että ruoan tulee olla puhdasta. Puhtaudella en tarkoita hyvin pestyä tai luomua. Mun puhtaan ruoan kategoriaan kuuluu lähinnä kasvikset. Toisinaan saatan sallia maustamattoman kanan tai jonkun kalan. Mutta joskus sekin on saastunutta. Periaatteessa puhdas ruoka on kait just sitä mahdollisimman vähäkalorista. Terveellistä ja raikasta. Hyvää mun mielelle ja kropalle.




Mutta niinkuin jokainen bulimikko tietää, niinä hetkinä kun sen ruokamörön tilalle tulee toinen mörkö, se ei ole enää puhdasta ruokaa mikä meneee suusta alas. Ja tulee ylös. Niinä hetkinä silmien läpi katsoo joku toinen, joku toinen ohjailee käsiä. Mutta minä olen se, joka itkee.


Mutta just tää ailahtelevuus saa mut niin väsyneeks. Ja voimat saattaa yhtäkkiä kadota jaloista ja käsistä. Päätä särkee päivittäin. Limaa nousee kurkusta kokoajan ja mielialat vaihtelee. Elämäntyylihän kait tämäkin on.

Ollaan tapeltu joka päivä, kun tulee Suomen peli tv:stä että saanko kattoo sen vai en. Tota miestä ei kiinnostaa kahta minuuttia pidempää seurata, ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Mutta vielä kun tämä on minun koti, päätän joistain pienistä asioista omaksi edukseni.



Syömiset ei onnistu oikein. En näe normaalia tapaa toiminnoissani millään saralla. Millon ahmitaan, toisinaan jopa oksennetaan ja sitten paastotaan ja paastotaan. Se on aiheuttanut sellaisen stressin ja kiukkuilun että.. Voi hyvää päivää, voisi joku sanoa. Kiukkuiluissani ärähinkin miehelle ettei tarvi mua kahteen viikkoon sit tulla katsomaan, kun ei se sitä muutenkaan niin paljoa kiinnosta. Nähään vain hänen tahdon mukaan. Ja silti kehtaa väittää, että minä päätän kaikesta. Ei montaa päätöstä anneta mun tehdä tässä suhteessa. Toki tiedän vetäväni uhrin asemaa liiankin helposti. Enkö sitten anna toiselle tarpeeksi tilaa hengittää.

En ollut tajunnutkaan kuinka raskaksi seurustelu käy, kun täytyy siinä sivussa vammailla syömisten kanssa. Ja kuinka paljon energiaa menee siihen salailuun. Mitä useamman päivän mies hengaa täällä asunnossa, sen kiukkuisemmaksi myös muutun. En saa syödä mielihalujeni mukaan. En saa,pysty,kykene, tohdi oksentaa ihan milloin vain. Toki parit viimeillat olen vain marssinut vessaan ja oksentanut. Ei kysymyksiä, ei hämminkiä.



Oon kuitenkin yllättyny siitä kiukuttelusta. Aivot toimivat vain ruoan ympärillä. Jos haluan syödä jotain, minä todellakin haluan. Siinä ei auta onko keskiyö, raekuuro tai ukkonen. Tai jos en todellakaan halua syödä mitään se viha mikä pulpahtaa sisältä toisen moralisoidessa vieressä. Ruoka on tässä talossa herkkä aihe. Minua ei parane neuvoa.

Vappu tuli, vappu meni, en sen enempää noteerannut tänävuonna vappua. Viimevappuna kyllä mentiin armeija-scifi-teemalla onnistuneesti.Itsellä oli mm. tälläinen hihamerkki aidompien natsojen lisäksi.

Joskus on niin vaikea nähdä toisen menevän rikki ihan siinä vieressä. Ei kuule, vaikka toinen haluaisi huutaa sydän verillä apua.  

Se vain inhottaa kuulla kuinka toinen on huolissaan vain entisensä huolista. Se toinen on vieläkin rakkaampi, kuin minä. Tuleeko minusta koskaan yhtä tärkeä, kuin siitä edellisestä. Siitä edellisestä, joka on jatkanut elämäänsä, mutta hän ei pysty.

Mulla ja tolla miehellä oli vain yksi sopimus. Se lupas kertoo mulle aina kun hengaa eksänsä kanssa. Sain tietää, et se on käyny sen kanssa ajelemassa lauantaina, samana päivänä kun haettiin mulle kissa ja se kiukutteli asiasta mulle. Haki lohtua toiselta. Mä en halua nukkua sen vieressä tänä yönä. Haluisin satuttaa itteeni fyysisesti, et tää henkinen kipu hellittäis.



Sori, et nää viime postaukset koskee vaan tota yhtä, mut se yks satuttaa mua enemmän, kun mun omat ajatukset ja teot.

Sitä luuli olevansa kunnossa. Löysi miehen, kaikki oli ok. Sitä luuli olevansa viisas. Mutta ei se koskaan mene niin. Yksi päivä tuli paastottua. Ja luuli ettei mies sitä huomaa. Vaikka kyllä se siitä illalla huomautti. Seuraavana päivänä tulikin ahmittua ja matka vessaan alkoi. Ovi lukkoon, hiukset kiinni ja oksentamaan. Toinen lyö oveen, huomasihan se sen tietysti. Kaikkihan sen kuulee. Alle metrin päästä se on vaikeaa tehdä hiljaa. Mutta siitähän alkoi syömishäiriöinen aivopuolisko keksimään selitystä. Syötiin samaa ruokaa, ei se voinut olla pilaantunutta... Mutta! ollaanhan me puhuttu mahdollisuudesta että olisin raskaana. Väitänpä siis että taidan olla raskaana.. Ja sain luvan kanssa oksentaa seuraavat päivät. Huomenna testeihin... Taitaa loppua lyhyeen senkin tekosyyn käyttö.. Olen(ko) sairas.