Katselin tuossa joku aika sitten Yle 5:lta dokumentin viiltelystä. Itse en viiltele, mutta poltan ihoa, ja käytän muita menetelmiä itseni satuttamiseen rankaisu mielessä. Dokumentissa tuotiin esille se, että yksi syy viiltelyyn on tuoda joku yhteys mieleen ja kehoon. Mulla on tuossa ongelma. Oma keho tuntuu vieraalta. En ole yhtä tän kropan kanssa, jotenkin tuntuu etten ole koskaan ollut. Eikä kyse ole täysin kehonhallinnallinen juttu. Omat kädet ja jalat näyttävät vaan niin vierailta. En tunnista enkä tunne niitä omakseni. Mutta vaikka satutan itseäni, en saa silti yhteyttä mielen ja kehon välille. Ne on kaksi eri asiaa, kahden eri ihmisen osia.


Viikonloppuaamuisin olen vihdoinkin oppinut nousemaan sängystä rauhallisesti. Viikolla, kun herätys soi, pinkaisen heti sängystä ylös. En paina koskaan torkkua, enkä jää miettimään edes puoleksi minuutiksi mikä päivä on tai mitä on edessä. Nousen heti. Mutta viikonloppuina jään sänkyyn kun herään. Katselen hetken kattoa, verhoja ja kuvia seinällä. Venyttelen rauhassa ja nousen vasta kun on levollinen olo. Kerrankin osaan rauhottua sängyssä.

Ostin muuten seinäkalenterin, tammikuuta odotellessa.

Innostuin taas tekemään Päivä kuvina-postauksen.

Syömisvammailun takana on aina tietyt ajatukset. Jotkut niistä on joka kerta samoja, ja jotkut vain toisinaan. Tälläiset 'vain toisinaan' ajatukset on yleensä vain jotain tapahtumia niiltä hetkiltä, tai muistoja lapsuudesta. Esimerkiksi yksi ajatusmalli joka pyörii taustalla vain jonain kertoina, on äidin sanomiset. Äitini on mm. sanonut mulle pienenä etten saa lihota enää yhtään enempää. Olin tuolloin normaalipainoinen, sopusuhtainen, ja ensimmäiset kriisit painamassa päälle. 

Mutta yksi ajatus, joka tulee joka kerta, on halu järkyttää jotain tiettyä ihmistä. Tai katsoa, huomaako hän muutosta. Ja yleensä se menee niin, että juuri se jonka haluan reagoivan, ei reagoi. Muut saattavat sanoa jotain, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kaipaan aina juuri jonkun huomion. En sitten tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin sen henkilön huomion. Muuttaisiko se käyttäytymismallia. Pahentaisiko se vain, vai helpottaisiko se olo. Mutta tämä ajatusmalli tekee musta aikamoisen huomiohuoran. Huomiohuoran yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan.

Nyt on kahdenviikon jakso, etten todennäköisesti näe tämänkertaista ihmistä. Takana on laihtumista jo useampi kilo, ja vielä hetki aikaa laihtua. En vain osaa sanoa kuinka paljon kroppa näyttää muuttuneen. Olenko laihtunut riittävästi, että se huomataan. Milloin olen laihtunut niin paljon, että se huomataan. Huomaahan sen joku.

Viimeöinä nukahtaminen on ollut todella vaikeaa. Ahistuskohtaukset alkaa iskeä taas päälle, jokainen "virhe" muistuu mieleen. Jatkuva kertaus siitä miltä olen näyttänyt toisten silmissä. Hassua kyllä, vaikka yöunet on jääneet siihen neljän tunnin kieppeille, en ole töissä yhtään väsynyt. Herätys on siinä 04.30 ja töissä jaksan painaa helposti 8-10 tunnin päiviä. Lisääkin tekisin, jos hommia riittäisi. Mutta kuinkahan kauan sitä jaksaa. Vai tuleeko romahdus vasta koulunpenkillä. Teoriaa teorian perään, ja ei yhtään liikkumista. Vain istumista samassa paikassa ruutupaperi nenän edessä.











Kaipaan virikkeitä. Elän virikkeillä. Jos ei ole tekemistä, syön. Tai nukun. Mutta enimmäkseen taidan syödä. Päivät täytyy saada täyteen toimintaa, ei hetkeäkään hiljaa. Tai kuten viimepäivät, loppu ilta ripulissa kun laksatiiveja menee vähän turhankin paljon.

Jos voisin palata lapsuuteen, lakkaisin puhumasta. Haaveilen siitä usein. Mahdollisuudesta keksiä jo pienenä, ettei tarvitse puhua. Haluaisin olla hiljaa. Haaveilen siitä ehkä siksi, että siten mulla olisi täydellinen syy olla omassa maailmassa. Ei tarvitsisi tuskailla miksei ole sosiaalista elämää. Olisin vain minä omassa pienessä maailmassa.

Tulee lievästi tyhmä olo katsoa jotain videonpätkää, elokuvaa, mainosta ja alkaa itkeä pienestä asiasta. En edes aina ymmärrä miksi alan itkemään. Joskus siihen on selkeä yhteys, joku pieni asia muistuttaa toisen pois nukkumisesta tai lyönnistä. Viiltävästä sanasta tai omasta avuttomuudestaan. Mutta joskus.. Joskus saatan alkaa itkemään vain sitä, kun kissa pelastetaan puusta. En ole koskaan ollut näin tunteellinen. Mutta tämä viime vuosi? Kaikki tuntui muuttuvan. Näytä minulle videonpätkä nauravasta vauvasta ja itken. Näytä minulle kissanpentu, joka nostetaan lätäköstä ja itken. Näytä minulle video, jossa soi taustalla klassinen piano ja itken.

Kaipaan edelleen, että olisin löytänyt hyvän terapeutin. Jonkun johon luottaisin. Jonkun, jonka luokse haluaisin palata. Mutta ei minulla ole siihen varaa. Pahimmillaan kuukauden laskujen jälkeen, minulle jää 100€ ruokarahaa. Ja ei, niissä laskuissa ei ole mitään turhaa. En tilaa lehtiä, kännykkä on pre-paid liittymällä, internetinkin saan tuettuna isältä. Ei mulla olis omilla tuloilla varaa nettiin, jota nykypäivän ihminen ei voi elää ilman. Haaveilen silti rasvanpolttovalmisteista. 

Laukussa kuumottaa uudet laksatiivit. Laskin jo linja-autossa milloin voin ottaa seuraavan satsin, milloin on turvallista ottaa. Haluan aina olla kotona, kun niiden vaikutus iskee. Vaikka työharjoittelupaikassa ei ole ongelma käydä vessassa, silti tuntuu vielä turvallisemmalta laskea ottamisesta 6 tuntia eteenpäin. Olenhan varmasti kotona, olenhan ollut kotona jo ainakin tunnin, mieluummin kaksi. 


Tv:ssä pyörii Olet mitä syöt. Kaikki tuo ruokamäärä pöydällä. Huono-olo.

Tässä tämän postauksen jatko-osa. Eli tässä siis viikonajalta tilastoja:


Syömingit:
7 kuppia Kahvia
12 Glucomannan tabletteja
6 Omenaa
2 dl Juuresliemikeittoa
1 Piltti
1/2 dl ananasta
1/2 dl Vihersalaattia
3 Annosta Puuroa
1,5 dl Pilttismoothie
Annos Kasvismuhennosta
Annos Kasvissosekeittoa
1 Tumma Geishapatukka


Kalorit yhteensä: 1536 / 7 päivää
Eli jos päivässä pitäisi syödä 1800 kcal, viikonaikana pitäisi tulla 12 600 kcal. Vajausta jäi siis viikonaikana reilu 6 päivää. Kahvia normiviikkoon nähden hieman vähemmän, laksatiivienkin käyttö jäi tältä viikonlta, kun kaappi ammotti tyhjyttään.

Viikonaikana tuli käytyä pari kertaa jumpassa ja pyöräilemässä, mutta sykemittari ei toimi, joten kulutusta on tapahtunut kaikkea 700 - 2000 välillä viikonaikana, ehkä.
Oksentamisesta en päässyt tälläkään kertaa eroon, halailin vessanpönttöä viikonaikana 11 kertaa. Tuloksena kitalaki rakkuloilla, kurkku arka ja käheä.

Painosta en tiedä yhtään, kuinka paljon se tippui viikolla. En uskaltautunut vaa'alle ennen, enkä ole vieläkään uskaltanut nousta. Toisaalta se ei anna oikeaa lukemaa muutenkaan, hermostuksissani pyöräytän sitä mittaria näyttämään aina jotain +10-20 kg enemmän, kuin todellinen paino, enkä suostu katsomaan kuinka paljon se näyttää liikaa. Uskon että se on todellinen paino, kun olen antanut sille hieman alkustarttia, en usko että se toimii oikein, jos aloitan nollasta.En itseasiassa edes tiedä milloin olisin punninnut itseni vaa'an oikeilla luvuilla.

Minkä diagnoosin antaisit minulle?

Syöminen on hankalaa muiden katseiden alla. On vaikea tuudittautua siihen lämpimään kieltoon olla syömättä, kuin yrittää syödä samalla vihaten itseään. Tunnen viipyvät katseet lautasellani, näen ihmetyksen muiden silmissä. Näen sen ärtymyksen mitä käytökseni aiheuttaa. Tiedän käytökseni ärsyttävän suunnattomasti muita. Mutta itsehän minä siinä kärsin, itse vihaan itseäni, itse tunnen nälän aiheuttavan ärsytymyksen ja päänsäryn. Itse kärsin huonovointisuudesta ja väsymyksestä. Itse kamppailen itseni kanssa.

Laske hiljaa. Yksi.. Avaa ovi, ja lähde ulos.. Kaksi.. Sulje silmäsi maailmalta, vaivu musiikin transsiin. Kolme.. Taistele itsesi kanssa, vihaa itseäsi. Neljä.. Annan kyyneleen valua poskelle. Viisi.. Laske kuinka monta kuukautta siitä on, kun viimeksi joku halasi sinua oikeasti 20 kuukautta. Kuusi.. Pyydä anteeksi jokaista virhettä minkä teit. Olen niin pahoillani. Seitsemän.. Hyppää sillalta.