Mun ajatukset laukkaa väärille radoille. Taistelen itseni kanssa, kyynel silmissä. Syönkö vai enkö, olenko ansainnut aamupalan tänään vai en. Inhottaa ajatella, miksi se houkuttaa niin paljon. Se etten enää söisi. Olen sekaisin päästäni halutessa tätä.



Anna minulle tämä yksi toive. Anna tämä yksi toive, ja vuoden päästä voin olla taas normaali. Jos vuodessa oppisin päästämään tästä irti. En enää pyörisi sen ympärillä, en toteuttaisi mitään käyttäytymismalleja. Vuoden päästä voisin palata normaaliin minuuteeni. Kun tässä oppisin arvostamaan ennen sitä normaaleja asioita. Oppisin jättämään menneisyyden menneisyyteen. Haluaisin haluta olla terve. Mutta pelkään sitä. En ole rypenyt vielä pohjamudassa.

Muutaman vuoden aikana kosketus oli harvassa. Vaikka olin parisuhteessa, miehet tuntuivat pelkäävän kosketusta muulloin, kuin seksin lomassa. Julkisilla paikoilla piti aina kävellä niin, ettei kukaan huomaisi meidän olevan pari. Kaikki julkinen hellyys oli pannassa, oli se sitten käden kosketus, halaus tai kevyt suudelma. Koska se oli aina niin helvetin tärkeää mitä muut ajattelivat.

Kosketus on minulle kuitenkin niin valtavan tärkeä. Jano kosketusta kohti kulminoitui niin, että saatoin mennä kampaajalle pelkästään kosketuksen takia.  Kosketus kertoo ihmisestä myös niin paljon. Kevyt kosketus tai isku vasten kasvoja. Niissä kaikissa on tarina. Ja niistä jokainen piintyy mieleen. Kosketuksen avulla voit saada toisen rauhoittumaan, rentoutumaan ja kosketusta jäät kaipaamaan.

Vaikka tuntuu, että kaikki muut syömishäiriöiset pelkäävät ja inhoavat kosketusta, en minä siitä ikinä luopuisi. Osaksi siksi, että tiedän jo mitä on olla ilman kosketusta niin pitkään. Kuinka keho säpsähtää, kun joku yhtäkkiä koskikin yllättäen. Silmissä varmasti paistoi pelko ja säikähdys, tunsin kehoni jäykistyvän, mutta samalla takaraivossa joku kirkui ettei saa lopettaa. Mutta aina he lopettivat. Eikä ihmekään, en minäkään uskaltaisi koskea niin säikähtäneen näköistä ihmistä.

Kaikki oli ihan ok tähän hetkeen asti. Vietän juhannuksen yksin kotona, mitään sen ihmeellisempää tekemättä. Ketään näkemättä. Niinkuin viimeiset 6 vuotta. Sitten soittaa mummi, jota en ole nähnyt viimeiseen 6 vuoteen. Ja maailma ei tunnukkaan enää niin viattomalta. Mummin ääni on ihana, sen tunnistaa vaikka myrskyn keskeltä. Ja hetki, kun kuulin mummin äänen, omatunto alkoi kolkuttaa. En ole päässyt pohjoisiin käymään niin pitkään aikaan. Toki olin sairaalahoidossa monta kertaa juuri silloin, kun kaikki muut lähtivät pohjoisiin. Samalla, kun muut saivat viettää aikaansa mummin kanssa, minä tappelin hoitajan kanssa onko lääkket nyt niin pakko ottaa.

En myöskään ole pitänyt juhannuksen viettoa yksin niin pahana asiana. Juhannushan on mulle opetettu yhdeksi ryyppäysjuhlaksi. Mutta, kun se piti mummille kertoa, tuli paha olo. Osaksi pelkään, mummin tajuavan että olen aina yksin. Jos en edes juhannukseksi saa seuraa. Osaksi pelkään, että mummi luulee etten rakasta häntä. Kun en tänäjuhannuksena mennytkään pohjoisiin. Vaikkei miulla siihen mahdollisuutta ollut, en vain halua hänen loukkaantuvan.

Kuvat ovat viimeiseltä juhannukselta, jolloin olen mitään tehnyt.

Yksi yö muutti kaiken. Vielä maanantaina tuskastelin miten en osaa ottaa itsestäni mitään irti. Jotta säilytän anonyymiuteni, jätän sen tarkemmin tarkentamatta tiettyjä juttuja.

Olen parisen viikkoa ollut tekemisissä uusien ihmisten kanssa. Jaksoin olla tässä porukassa sosiaalinen, olin hyvin ulospäinsuuntautunut, kuitenkaan liikaa mitään itsestäni paljastamatta. Kyllä, sekin on mahdollista.  Perjantaina osa meistä päätti lähteä baariin. Itsellä viimeviikon tapahtumat oli suurin sykäys omalle halulle lähteä. Enkä ole ollut pitkään aikaan ollut viihteellä. Viina ei ollut matkan syy, halusin vain viettää iltaa näiden ihmisten kanssa ja olla jossain muualla, kuin kotona. Sekä lisäsäväyksen toi eräs mies, johon olin ehtinyt muodostaa pientä ihastumista viimeisenä parina päivänä. 

Baarissa oli rentoa, oltiin juuri siinä, ehkä ainoassa baarissa jossa täällä viihdyn. Illan aikana lavalle nousi bändi, ja meillä oli hauskaa. Juttelin koko illan tämän miehen kanssa, me naurettiin ja rentouduttiin. Ja mitä pidemmälle ilta meni, sen vahvemman halun sain porautua tämän kainaloon. En näitä tunteita kyllä täysin yksin jakanut, koska vapaa kainalo avautui aika pian. Ja vaikka penkkirivillä oli tilaa istua vaikka millä mitalla, istuimme koko illan niin lähekkäin, kuin pystyy. Kumpikaan ei tahtonut pois. Kummallakaan ei ollut sillä hetkellä kiire pois.

Illan aikana ei vaihdettu suudelmia, ei päädytty vieraaseen sänkyyn, emmekä pitäneed kädestä saatikka edes halanneet. Illan aikana jaettiin vain läheisyyttä, lämpöä ja naurua. Oltiin vain kylki kyljessä. En tiedä minkälaisia tulevat kohtaamiset ovat, jos niitä tulee ollenkaan. En tahtoisi tästä tuttavuudesta kokonaan luopua, mutta pidän omat muurini korkealla. Olen vasta eronnut (mitä hän ei kyllä edes tiedä), joten ehkä oikea hetki minulle ei ole etsiä rakkautta. 

Mutta mitä tämä ilta antoi. Se antoi mulle luottamuksen tulevaisuuteen pitkästä aikaa. Uskallan miettiä tulevaisuudessa uudestaan rakastumista, ei kaikki miehet ole samallaisia. Tällä miehellä ja entisellä miehellä on valtava ikäero, mutta tämä mies on henkisesti tuplasti entistäni kypsempi. Ei aikuisuus fyysistä ikää laske, henkinen kypsyys ja arvot määrittelee ihmisen.

Keskustelin taannoin kaverin kanssa, joka puhuu paljon menneisyydestään. Hän tuntuu tietyllä tavalla elävän siinä, olenkin kysynyt monta kertaa haluaisiko hän mennä ajassa taaksepäin. Etenkin siihen yhteen tiettyyn aikaan, josta tämä eniten puhuu. Aina vastaus on sama, "Vaikka menneisyydessä on paljon hyvää, ja siinä on turvallista elää, on menneisyys menneisyyttä. Tulevaisuus pelottaa, niin siihen on helpompi suhtautua, kun voi palata ajassa taaksepäin."

Mun on tätä aina välillä vaikea käsittää. Miten ihmisten on niin helppo elää menneisyydessä, miten heidän kasvot aina kirkastuu, kun muistelee jotain aikaa. Mä en siihen pysty. Harvoin kerron kellekkään mitään sen erikoisempaa mun menneisyydestä. En tahdo elää sitä enää. Olen jo kerran kokenut sen, miksi menisin siihen vapaaehtoisesti uudestaan. Mutta ehkä erona on se, että mun menneisyys on rikottu, ja en pysty muistamaan niitä onnellisia hetkiä.

Yritän välillä kovasti mennä menneisyydessä niihin hyviin hetkiin. Mutta ei mene kauaa, kun ruusunpunaiset filminpätkät vaihtuvat, ja tilalle astuu pelko. Kaikki ne epävarmuuden hetket yksin omassa huoneessa. Äänet, jotka kantautuu suljettujen ovien takaa. Vanhempien riitely, tappelu, lyöminen ja kuristaminen. Ovi menee kiinni, ja isä häviää yöhön. Tai koulussa kaikki ne kerrat, kun minut haukuttiin tyhmäksi, lihavaksi, tylsäksi, seinäruusuksi tai vain hylättiin pihalle yksin. Muutamaa vuotta vanhemmat pojat jahtaavat perässä ja uhkaavat tappaa. Ensimmäinen poikaystävä väkisin yrittää saada minut ottamaan hältä suihin. Toinen poikaystävä raiskaa makuuhuoneeseen, vaikka kuinka pyydän lopettamaan. Vaikka kuinka pyydän ettei tekisi sitä. Mutta miksi hän minua kuuntelisi. Myöhemmin tekee selväksi, että se oli minun vika. Minä viettelin hänet, hän toimi vain seksuaalisen vaistonsa mukaan.  Mutta mehän vain juteltiin sängyssä, naurettiin elämälle. Hän ei tehnyt mitään väärää, enkä ikinä asiasta kertonut kenellekään.

En näistä hetkistä mitään haluaisi enää elää uudelleen. Mutta ne tulevat väkisin eteen, jos minun täytyy miettiä Menneisyyttä. Menneisyys on minulle se musta ovi, jota en tahdo edes raottaa, mutta kadehdin niitä, joille se on helppoa. Koska tulevaisuus pelottaa minuakin.

Oisin kovasti toivonut, että pystyisin sunnuntaina tekemään postauksen, jossa hehkutan uudistunutta elämää. Kuvia mitä olen ulkona nähnyt ja tehnyt, tarinoita paikoista missä olen käynyt jne. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta mahdolliselta. Nämä pari päivää olen maannut sängyssä ja hukuttanut ahdistukseni ruokaan. Suhteen aikana laihduin 13 kiloa, ja pelkään syöväni sen kaiken takaisin. Tämä paino tippui nopeasti, 1,5kk aikana. Mikä kielii lisää suhteen aiheuttamasta pahasta olosta, jos jotain söin se ei kauaa sisälläni viihtynyt.

En ole koskaan tarkemmin puhunut täällä painosta tai ylipäätänsä koostani. Se johtuu täysin siitä, että häpeän itseäni. Ja siksi, että pelkään minut luettavan teeskentelijöihin. Ajattelen itsekin väärin, vain anoreksiaa sairastavat, alipainoiset, ovat oikeasti sairaita ja ansaitsevat apua. Ja tämä on todella väärin ajateltu. Jokainen, jolle syöminen tuottaa henkisesti kipua, ansaitsee apua. Ikävä kyllä vain harva niistä, jotka edes apua hakevat, sitä saavat.

Kuulun niihin kliseisiin bulimikkoihin, jotka ovat ylipainoisia. Itse laihduin normaalipainon puolelle nyt viimeisen 1,5 kk aikana, mutta ulkoiset seikat eivät minussa mitenkään kieli syömisvammailustani. Jos tulen kadulla vastaan, vastaantulijat toivovat minun laihduttavan, eihän nuoret naiset saa olla ylipainoisia, saatikka normaalipainoisia. Naisten täytyy olla hoikkia ja kauniita, että heitä kehtaa ulkona katsella.

Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...