Sitä luuli olevansa kunnossa. Löysi miehen, kaikki oli ok. Sitä luuli olevansa viisas. Mutta ei se koskaan mene niin. Yksi päivä tuli paastottua. Ja luuli ettei mies sitä huomaa. Vaikka kyllä se siitä illalla huomautti. Seuraavana päivänä tulikin ahmittua ja matka vessaan alkoi. Ovi lukkoon, hiukset kiinni ja oksentamaan. Toinen lyö oveen, huomasihan se sen tietysti. Kaikkihan sen kuulee. Alle metrin päästä se on vaikeaa tehdä hiljaa. Mutta siitähän alkoi syömishäiriöinen aivopuolisko keksimään selitystä. Syötiin samaa ruokaa, ei se voinut olla pilaantunutta... Mutta! ollaanhan me puhuttu mahdollisuudesta että olisin raskaana. Väitänpä siis että taidan olla raskaana.. Ja sain luvan kanssa oksentaa seuraavat päivät. Huomenna testeihin... Taitaa loppua lyhyeen senkin tekosyyn käyttö.. Olen(ko) sairas.

Jos toisella ihmisellä, tai ihmisjoukolla on vahvempi tunneolotila. se tarttuu. Tähän perustuu hysteerinen nauru junassa, tähän perustuu myös hysteerinen paniikki junassa. Jos perustan vain tähän faktaan oman käyttäytymisen, se tarkottaisi että mun televisiolla, tai niillä ihmisillä siinä kuvassa, on mua vahvempi tunneolotila. Koska se tarttuu. Nauran, kun ne nauravat. Ja itken, kun ne itkevät.

Mutta voiko se vahvempi tunneolotila tarttua muhun myös siksi, ettei mulla itsellä ole tunneolotilaa? Vai itkenkö nykyään niin herkästi tv:n mukana, koska kaikki ne patoumat joita en aavista, pääsevät purkautumaan.

Pääsin kotiin niin tuli itku. Tänään oli vikat kokeet koulussa, ja opettaja mainitsi samalla kaverille, että hän oli saanut edellisen tietoteknisen kokeen täysin pistein läpi. Hänen tulos oli ollut 100%:sti oikein, pilkulleen oikein. Ja tämä ihminen ei edes kunnolla osannut käyttää kyseistä ohjelmaa. Sain itsekin kiitettävän kurssista, joka oli kaikille odotettua. Mutta miksen saanut kaikkea oikein. Miksi epäonnistuin. Miksi epäonnistuja onnistuu aina ja minä en ikinä?

Kävin kotimatkalla kaupassa, hamstrasin ruokaa pyhiävarten. En vietä joulua, mutta ei sinne kauppaan halua murtautuakaan pyhinä. Joten pakko oli käydä ostamassa jotain. Reppu painoi selässä ja molemmissa käsissä melkein yhtäpainavat kassit. Mun kämpän ja kaupan välillä on pelkkää ylämäkeä. Olin väsynyt. Turhautunut. Vihasin itseäni ja rahaongelmiani. Vihaan joulua. Vihaan ihmisiä. Itkin kotona.

Mulla on aika korkea ärsyyntymiskynnys. Tai ainakin ärsyyntymisenhallinta. Mutta tänään se onnistuttiin ylittämään. Onneksi puhelu päättyi ennen kuin se karkasi käsistä. Mulla on yksi kaveri, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Syy on pääosin siinä, että sen kanssa on hankala mennä paikkoihin. Se on hirmu vaativa ja nirso niistä paikoista missä se voi käydä kahvilla, ja nyt se rupes nirsoilemaan kellonajastakin. Yritin hälle sanoa, että koska mulla on viimeiset koulupäivät, ne on täynnä kokeita, en pysty lähtemään kahville paria tuntia aikaisemmin. Ja se ei ole yhtään todennäköistä, että mä pääsisin koulusta tällä viikolla aikaisemmin. Ei kokeesta voi lähteä kesken kaiken. Tai sitä ennen. Joten me ei mennäkään kahville tällä viikolla. Ja tästä hyvästä hän suuttui mulle.

Nykyään pyrin just tän takia olemaan tutustumatta lähemmin niihin oikeasti erikoisiin ihmisiin. Suurin osa mun ystävistä on erikoisia, mut just siks mulla ei ole elämää kodin ulkopuolella. Ne tuntuu kaikki olevan niin kamalan vaativia siitä missä ja milloin he voivat tavata. En mäkään viihdy kaupungilla joka ilta, mutta onko se niin kamalan vaikeaa edes joskus tehdä sitä mitä minä haluan. En jaksais aina olla se joka miellyttää. Inhoan kun ihmiset sanoo "Mä tiedän ettet sä tykkää tästä yhtään, mut voitaisko mennä tänne/tehdä tätä/syödä tuolla...".

Pääsin eilen pitkästä aika viettämään iltaa. Se ei ollut edes suunnitelmissa alunperin. Tapasin päivällä keskustassa kavereita, ja jotenkin meidän vietto suurimmalla porukalla kesti iltaan asti. Mun alkoi tehdä hirveästi mieli mennä kuuntelemaan livemusiikkia, jonka tarjonta oli surkea eilen kaupungissa. Vain yhdessä baarissa oli esiintyjä. Sain kuitenkin houkuteltua yhden matkaani ja kumpaakaan ei kaduta pätkääkään. Bändi ei ollut sellainen mitä kuuntelisin kotona. Mutta livenä tuppaan tykätä melkein kaikista. Ja tuosta siksi että sai hieman riehua mukana. Eilen sai nauraa mahan kipeäksi ja nauttia musiikista, se basson syke oman sydämen sykkeen rinnalla. Se tunne on mulle parasta kaikessa.

Ja sain eilen kokea omituisuuden, mua yritettiin iskeä baarissa vaikka mun seuralainen on mua kymmenen kertaa kauniinpi!