En osaa enää katsoa laihoja ihmisiä ajattelematta, että heillä on syömishäiriö. Yhdistän laihuuden syömishäiriöön, en pysty ymmärtämään miten joku voisi olla luonnollisesti itseään vihaamatta sen näköinen. En edes osaa tunnistaa enää normaalipainoista ihmistä. He kaikki ovat silmissäni joko ali- tai ylipainoisia. Normaalipaino ei näytä enää silmiini kauniilta. Ennen se näytti, ja niin sen pitäisi olla edelleenkin. Vihaan itseäni sen vuoksi.

Oksensin päivällä. Pari tuntia sen jälkeen piti lähtee linja-autolla liikkumaan, ja yritin estää viimeiseen asti ettei kukaan istu viereeni. Ei se yleensä haittaa, mutta nyt uskoin vahvasti, että haisen oksennukselle. Yritin pestä ja puunata itseni, mutta se haju tuntui seuraavan silti. Pahinta oli nähdä tuttu kaupungissa. Mietin koko ajan haistaako hän oksennuksen.

Kertokaa millaista on olla normaali. Millaista se on, kun nautit liikunnasta laskematta sen enempää kaloreita. Millaista on syödä lounas ja päivällinen, tai millaista on edes syödä se aamupala. Miltä tuntuu, kun vatsa on täysi, eikä ähky. Miltä tuntuu sovittaa uusia vaatteita vihaamatta jokaista solua.

Haluan silti olla jollekin joku. Saisin jonkun hymyilemään, vain sillä että olen siinä. Joku, joka nauraisi huonoille vitseille, ja jaksaisi aina yllättyä ajatuksistani. En halua olla massaa. En halua olla vain tilasto, en halua kuulua aina siihen keskivertoon. Haluan olla jotain muuta. Haluan yllättää, haluan järkyttää, haluan naurattaa ja itkettää. Haluan olla jotain, mitä ihmiset kaipaavat. Jotain, mitä halutaan ympärille ja arvostetaan. Haluan olla kaikkea muuta, kuin minä.

Olen nyt katsellut viimeaikoina aika paljonkin Dieetit vaihtoon sarjaa. Pikkuhiljaa olen varmaan nähnyt jokaisen jakson kaikista kausista, ja oikeastaan sen innoittamana päätin ensiviikon pitää ruokapäiväkirjaa. Viikonpäästä sunnuntaina sitten teen postauksen koko sen viikon syömisistä, oksentamisista ja liikunnasta sekä kokonaiskalorimäärä. Sitten saakin nähdä syönkö viikonaikana enemmän vai vähemmän, kuin pitäisi. Ja liikunko tarpeeksi. Olenko täydellinen vai epäonnistuja. Vihaanko itseäni... Ja kuinka pahasti olen tehnyt oksentamisesta ystävän.

Haluan tehdä tämän itseni tähden oikeastaan monesta syystä. Haluan tosissani tietää millaisella turmiollisella tiellä olen, haluan tietää kuinka pahasti olen lipsunut bulimiselle tavoille, haluan tietää käytänkö hyväkseni kuntosalikorttiani tarpeeksi, vai heitinkö rahat hukkaan. Ja jos joskus joudun takaisin ravintoterapeutille, voin näyttää kerrankin jotain todisteita. Ja haluan tietää kuinka nopeasti voin laihtua.

Mennään muutama vuosi taaksepäin, yläasteelle. En tarkkaan muista oliko kyseessä fysiikan vai kemian tunti, sama opettaja kuitenkin kyseessä. Opettaja kysyy kysymyksen, ja viittaan. Saan vastata, mutta kaikki eivät kuulleet vastausta. Joten opettaja vihdoinkin hermostuu minuun ja hiljaisuuteeni. Opettaja käskee todella tiukasti minun puhuvan kovempaa, josta vain säikähdän, ja kerron vastauksen vielä hiljemmalla äänellä. Opettaja suuttuu ja käskee minun huutaa vastaus. En usko, että edes vieruskaverini kuuli vastausta tässä vaiheessa. Kaikki käskevät minun huutaa ja vaikenen täysin. En puhu enää sillä tunnilla. Pidättelen itkua, ei minua ole tehty puhumaan kovaa. Ja kukaan ei ymmärrä. Naureskellen kertovat, että he olisivat ainakin huutaneet minun tilanteessani. En ole he. He eivät ole minä.

En ole muistellut tätä episodia vuosiin. Mutta viikonloppuna joku vieras mies näki mut ja halusi tietää nimeni. Ja tällä miehellä oli todella kova ääni. Ei tainnut itse ymmärtää kuinka kovaa puhui, mutta tämän miehen avulla ymmärsin kuinka toiset ihmiset vaikuttavat äänenvoimakkuuteni. Automaattisesti puhun vieraille ihmisille hieman aremmalla äänellä. Se ei ole niin kantava, kuin kavereiden kanssa. Tosin eivät kaveritkaan aina kuule mitä sanon. Mutta mitä kovempaa vieras puhuu, sen aremmin minä vastaan. Ja ette uskokaan kuinka moni ihminen on suuttunut mun hiljaiseen ääneen. Mikään ei tunnu nyppivän ihmistä enemmän, kuin se etteivät kunnolla aina kuule mitä sanon. Ymmärrän sen kyllä toisaalta. Mutta jos pyydät minua puhumaan kovemmalla äänellä, takaan että vastaus tulee hiljaisemmalla äänellä. Ja jos kuvittelet, että toistan kolmannen kerran, elät fantasiassa.

Kävin tänään keskustassa, ja jonkun ärsyttävän pienen mielihalun johdosta menin pikaruokaravintolaan. Ahmin nopeasti aterian, jonka jälkeen tuli pakottava tarve oksentaa. Koko kroppa oli jo valmistautunut siihen, tunsin kuinka joka askeleella oksennus tuli lähemmäs kurkkua. Tiesin suurinpiirtein missä saattaisi olla maksullinen yhdenhengen vessa, tai edes sellainen jossa käytännössä kukaan ei käy. Lompakossa oli yksi 1€ kolikko, mutta se perkeleen masiina söi kolikon avaamatta ovea. Ovessa olikin lappu, että se tekee sitä, jos ei pelaa puolensekunin tarkkuudella oikein. En päässyt vessaan, kiersin kaupungin ympäri enkä löytänyt toista vessaa jossa olisi saanut olla rauhassa. Pidättelin itkua, samalla etsien pakopaikkaa. Ei mitään, ei missään, ei enää ikinä keskustaan. Kotona voin sentään oksentaa kun haluan. Ei tarvitse ettiä paikkaa, ei tarvitse miettiä kuuleeko joku. Oksenna rauhassa, älä minusta huolehdi.

Laitoin myös tälle mystiselle Mr. M:lle sähköpostia. Halusin selvittää lopulta asiat, mitä tein väärin, jotta sain vihat niskaani. Ehkä se on nähnyt minut jossain, tekemässä jotain. Ehkä vain petin luottamuksen lopullisesti. Ehkä en ansaitse ystävyyttä.

En tiedä, mistä kirjoittaisin. Mikään ei muutu. Käyttäytyminen ei muutu, ajatukset ei muutu, teot ei muutu. Väsymys ei väisty, viha itseään kohtaan ei tunnu katoavan. Kyyneleet virtaa päivittäin, vessan lattiasta tulee ystävä yhä useammin ja useammin.

Heräsin yöllä, mikä ei ole yhtään epänormaalia. Mutta se mikä oli outoa, oli että koko maailma pyöri silmissä. Makasin sängyllä ja yritin katsoa kuvia sängyn vierellä, mutta ne eivät pysyneet paikallaan. Kuvat pyörivät ja pyörivät. Olotilasta en olisi arvannut, etten ole sillä hetkellä parhaimmassa voinnissa. En kuitenkaan uskaltanut nousta sängystä ja kokeilla kantaako jalat.


Ja uusi verensokerimittarikin on ollut melkein ahkerassa käytössä. Ihan ok arvoja se antaa, siinä 4,0 - 5,0 mmol/l tienoilla se pyörii. Toisaalta en edes niin hyvin tiedä, millä tavalla sitä pitäisi seurata, ostin mittarin vain nippelitiedon takia.