Mun ystäväpiiri koostuu lähinnä ihmisistä joilla on vain ongelmia. Ongelmat on kaikkea syömisvammailusta ahdistukseen väkijoukossa ripauksella, tai pikemminkin kulhollisella masennusta ja ylitsepääsemätöntä väsymystä. Välitän näistä ihmisistä silti paljon, jokainen on täydellinen minulle ongelmineen. Mutta jokainen keskustelu on myös niin raskas heidän kanssaan. Keskustelut on kuin pokeripeli, katsotaan toistemme ongelmat ja korotetaan omilla. Voittaja on se, jolla on pahimmat/eniten ongelmia ja palkinnoksi hän saa loppu päivän puhua omista ongelmistaan muiden auttaessa. Ja jotenkin olen varma, että jotkut huijaa. Varmasti värität värisuoraasi korteilla hihastasi. 

En ole terapeutti, olen opiskellut psykologiaa yhden kurssin verran aikoinaan lukiossa. En osaa auttaa, vaikka ongelmanainen olen ollut suurimman osan elmästä. Silti tunnen sen valtavan velvollisuuden pelastaa muut. Miksen tietäisi paremmin miten tehdä ja toimia, kun en itse toimi niin. Katsokaa minua, minä näytän miten käy kun toimitaan väärin. Kuulkaa minua, katsokaa tekoni. Hävitkää kerrankin se pokeripeli ja olkaa siitä kiitollisia. 

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Pelkään tulevaisuutta. Pelkään sitä epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Jos pystyisin, haluaisin tietää nyt miten mun elämässä käy. Inhoan olla tiedoton. Siksi vihaan myös yllätyksiä. Tai uuteen kouluun/työpaikkaan/harrastukseen/kaupunkiin/tapaamiseen/jne. menoa. Kaikki, mitä en tiedä on todella pelottavaa. Se on ollut melkolailla aina niin. Olen aina jännittänyt ja pelännyt uusia asioita. Moni tuttavuus ja harrastus onkin jäänyt kokematta rohkeuden puutteen takia.

On myös hankala luopua tutusta ja turvallisesta. Jo, koska tiedostan tämän, liian usein satutan ja rankaisen itseäni luopumalla jostain mihin olen turvautunut, jotain mihin olen luottanut, äkisti. Kuin laastarin repäisisi liian aikaisin. Tuntuu, että mun elämän tärkein missio on satuttaa itteeni mahdollisimman paljon, mahdollisimman monella ja luovalla tavalla. 

Mulla on keino millä taistelen ahdistuskohtauksia vastaan. Se ei ole lääkkeet, koska vihaan niitten väsyttävyyttä. On liian usein tilanteita, ettei sovi mennä ihan turraksi, voimattomaksi ja väsyneeksi. Ja toisekseen, ne väsyttävät vielä pitkään. Vaikka nukkuisi yöunet, sen aamulla tuntee kehossaan syöneensä niitä tabuja. Joten lopetin niiden tarvittavien käytön jo yli 1,5 vuotta sitten.

Nykyään ahdistus vaihtuukin päänsärkyyn. Ja se johtuu täysin siitä, että hakkaan itseäni päähän. Ei mitään kevyttä taputtelua päälaelle tai poskiin. Kunnon iskuja päähän, poskiin ja niskaan. Vaihdan ahdistuksen kipuun, ei väsymystä vain särkyä.

En ole normaali, niin monella tapaa viallinen. Monella tapaa tyhjä olo sisällä. Ontto, jotain puuttuu.

Tänään oli hyvä päivä. Niin monella tapaa hyvä päivä. Työharjoittelu päättyy huomenna, ja olen itseasiassa hieman surullinen siitä. Viihdyin tuolla hyvin. Ja se näkyy myös työtunneissa. Olen ollut monena päivänä yliaikaa, vain koska mulla oli hauskaa. Ja saan tehdä käytännössä kaikkea. Ja ne ihmiset.. Ne vaan on niin ihania.


Tein myös päätöksen terapian suhteen. Aion hankkia apua aikaisintaan vasta, kun olen laihtunut 10 kiloa. Ne kilot, kun on kadonneet nurkan taakse, aion ottaa tilanteen uuteen pohdintaan. Tiedä sitten haenko vielä silloinkaan apua, mutta sitten teen seuraavan "tilannekatsauksen". Ei kukaan tällaista nautaa aio auttaa. Ei kukaan voi tuntea sympatiaa, huomiohuora, empatian kitisijä paska ei sitä ansaitsekaan. Tahdon kääntää maailmani ylösalaisin ja nurinkurin. Haluan seurata jänistä kaninkoloon ja pudota. Piiloudutaan yhdessä hatun alle kissan viereen sankkaan sumuun.

Olen taas pohtinut terapiaa. Olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia sen suhteen. Lueskelin kaikkia lappuja, mitä olen saanut. Mulle tehtiin parisen vuotta sitten psykologinen testi, jossa oli se kuuluisa musteläiskä-testi. Ongelmakohtina mulle on annettu mm. estynyt persoonallisuushäiriö,  tulkitsen tilanteet (puheet, eleet, teot, jne.) itteni kannalta aina negatiivisesti, ahdistus, paranoidistyyppinen pelko-oireilu, itsemurhariski, vaikea masennus ja syömishäiriö. Yksi tarkka lause lausunnoista: ... missä epätoivoiset itsetuhoiset impulssit lisääntyvät ja ovat muuttuneetkin oudoiksi itsensä vahingoittamisyrityksiksi.



Olen jopa joskus ottanut lyhyesti katsekontaktia. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. En vain pysty siihen. Katse on niin petollinen. Se paljastaa liikaa. Näen liikaa. Ja lukuisia uusia lääkkeitä tai lisäyksiä jo "käytettyihin" lääkkeisiin. Suurimpaa osaa en edes tunnista, en koskaan hakenut apteekista. Ehkä nämä on ne esteet rahatilanteen lisäksi miksi en koskaan pyri terapiaan. Ja myös se, että mulle tulee tosi herkästi sellainen olo etten tahdo jonkun ihmisen tietävän mun asioita. Ja suutun, jos mun pitää kertoa. Se ei välttämättä tule edes heti. Saatan muutaman kuukauden kertoa "hyvin". Sitten joku menee mun päässä vikaan, ja en halua sanoa mitään, mun asiat ei enää kuulu sille.



Milloin olen mennyt reunan yli? Milloin ahdistus, itsetuhoisuus, itseviha ja syömättömyys on mennyt rajan yli ja voin hakea apua. Milloin apu on tarpeen. Ja milloin osaan ottaa sen vastaan? Pelkään myös, että jos alan etsiä apua, en löydä sitä. Entä jos kenelläkään ei ole aikaa? Tai ne, joilla on aikaa, meillä ei synkkaa.

Haluan nyt tuoda jonkun vähän piristävämmän tekstin kaikkien näiden syömisvammailujen, itsetuhon, masennuksen ja muun keskelle. Toki oon nyt tehnyt jo kaksi Päivä kuvina- postausta, mut halusin tuoda esille sitä mitä mulla on kotona ja joka saattaa kertoa jotain mun luonteestakin. Mulla on muutama esine, johon oon kiintynyt, tai joita vaan arvostan vähnä enemmän. En ihan kaikista sellasista esineistä halua ottaa kuvaa, ne olisi liian paljastavat kuvat koko maailmalle. Toki jo tästä kuvahässäkästä mut pystyy periaatteessa tunnistamaan.