Mä olen elämäni aikana kerennyt tehdä paljon hallaa keholleni eri tavoin. Joistakin teoista mulla on vieläkin pysyviä jälkiä, toisista muistoja vain mielessä. En usko, että kaikkea edes muistan. Olen vajonnut synkkyyteen, noussut sieltä ja vajonnut uudestaan. Olen saanut diagnooseja, olen taistellut niitä vastaan ja lopulta unohtanut ne, enkä ole sittemmin niistä kenellekään puhunut. Olen ollut hyvin ankara itseäni kohtaan, enkä sitä koskaan varmaan osaa lopettaa. Se on osa minua. Joten siirrän energiani johonkin muuhun, kuin yrittäisin sitä väkisin lopettaa. Annan hengityksen tasaantua. Ja vielä kerran painan pääni kylpyammeen pohjalle.

Tämä jää blogini viimeiseksi postaukseksi. Tätä ennen pidin pitkän tauon, jolloin totesin etten pysty tänne enään rehellisesti asioista kertomaan. Koska jos saan pienenkin takapakin, tiedän syytösten määrän olevan valtava. Kommentoinnin täydellinen estäminen ei kuitenkaan istu blogimaailmaan. Kiitos kaikille lukijoille, olitte mukana sitten vain vasta hetken tai pitkän matkan mitä kerkesin tämän kanssa kulkemaan. Ainakaan toistaiseksi en piilota tekstejä, vaan ne saa jäädä tänne kertomaan viestiä yhdestä pienestä matkasta.

Nyt on kulunut viikko siitä, kun sain tietää olevani raskaana. Miehelle kerroin heti ja keskusteltiin asiasta. Jos asiat menee hyvin, ei tule keskenmenoa tai käy ilmi, että kyseessä onkin tuulimunaraskaus, niin n. 9kk päästä saan esikoiseni. En olisi tätä lasta välttämättä pitänyt, jos lapsen isä olisi luonteeltaan vastuuton. Voin kuitenkin luottaa häneen, kyllä se meistä huolen pitää niillä kyvyillä mitä osaa. Tiedän kuitenkin jääväni paljon yksin asian kanssa.

Toivon itsekkäästi myös, että lapsen saaminen opettaisi minua laittamaan syömisvammailut uuteen perspektiiviin. En ole nyt viikkoon oksentanut, en edes pahoinvoinnin takia. Olen ollut oikeastaan tietynlaisessa shokissa uutisesta. Enkä ole edes viikkoon ollut hetkeäkään yksin. Joko töissä, tai mies on ollut täällä. Nyt sain vihdoin muutaman tunnin rauhan.

Itse en ole uskaltanut kertoa uutisesta muille, kuin miehelle ja parhaalle ystävälleni. Mies on huuellut kaikille, jopa tuntemattomille vastaantulijoille ja kassantädeille. Myös hänen perheensä ja osa sukulaisista tietää. Pelkään kertoa omille vanhemmilleni. Ehkä sitten ekan ultran jälkeen... Riskinähän on vielä, että tämä meneekin kesken.

Mulla nousi kuume torstaina, kävin töissä pyörähtämässä, josta sitten lähetettiinkin tk:n kautta kotiin. Kuumeen kun lopulta laski, niin olen jotain jaksanut touhutakkin.

Joten tässä viikonloppua kuvina.



Rakensin kissalleni raapimispuun, sain kerättyä sen osat pääosin ilmaiseksi, joten koko raapimispuulle tuli hintaa 5€. Kuumaliimailessani narun loppuja kiinni, onnistuin polttamaan sormeni melko pahasti. Kävi pieni moka, peukalo kärsi eniten.

En jaksanut makoilla koko sairaslomaani sohvalla tuijottaen tv:ruutua, joten ostin samalla palapelin koottavaksi.

Kävin myös jääkaapin lävitse, ja huomasin ettei alkoholi ollut maistunut pitkään aikaan. päiväys oli tullut vastaan aikoja sitten. Uskalla olla erilainen.

Ja viimeinen shokkiuutinen viikon päätteksi.

Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä. Olisin niin kaivannut parin päivän levon ennen uuden työviikon aloitusta, mutta se ei ollut mahdollista. Ja ensiviikolla sitten 6 työpäivää putkeen. Eniten pelkään sitä, että seuraavallakin viikolla meidän täytyy tehdä viikonloppunakin töitä. Ei sitä sitten tiedä kauanko sitä jaksaa. Raskas fyysinen työ, ja vain päivän lepo viikolle. Etenkään mun ruokailutottumuksilla.

Tänään sitten meninkin sen edestä. Olin koko päivän ulkona, täällä oli messua ja muuta yleisötapahtumaa. Illalla sentään rauhoituttiin jätkän kanssa katsomaan yksi leffa sohvalle. Ja nyt pitäisi alkaa miettiä pikkuhiljaa jo petiin menemistä. Jätkä tokasi tänään, että olisin laihtunut. Voiko viikossa muka laihtua niin paljon, että sen joku huomaa. Voiko jatkuvalla oksentamisella laihtua niin paljon, vai onko mun kroppa tosissaan nyt niin kuiva, että turvotus olisi vetänyt mahaa sisäänpäin, saaden valheellisesti mun näyttävän laihemmalta.

Se alkaa karata käsistä. Oma toiminta. Ainoa hetki päivästä, jolloin syön ilman oksentamista, on töissä. Kotona en osaa enää toimia. Olen 2 kiloa "laihtunut" parin päivän aikana. Eli olen 2 kilon edestä oksentanut nestettä elimistöstä, estänyt sen imeytymistä. Tunnen sen suonenvetoina jaloissa, sormet ei suoristu, kädet puutuvat herkästi ja kaikki suorittaminen on tuskaista. Oksennuksen haju seuraa kaikkialle. Olen oksentanut oikeastaan jo niin ahkerasti etten pahemmin tarvise siihen "apuja". Kroppa tuntuu taas tietävän mitä tehdä, kun kumarrutaan.

Enkä edes tiedä miten kuvittaisin tämän postauksen... Yritin etsiä itestä kuvaa "paremmilta" ajoilta. Joskus millon en vielä ollut sairastunut. Mutta kävi ilmi, että yleensä minä olen kuvaajana, en kuvattavana. Eli ei itsestä oikeastaan mitään kuvia löytynyt edes sairastumisen jälkeen.

Uudet tuttavuudet, sukulaiset, puolisoiden perheet, työnantajat, opettajat, psykologit, treffipalstat, jne. kysyvät usein mitä harrastat. Siihen vastataan se perus litania mitä on toisteltu jo jonki aikaa. Mutta miksei siihen koskaan tule lisättyä syömisvammailua. Johan se täyttää harrastuksen määritelmän.

Mä en oikeastaan tiedä mistä kertoisin. Miten kertoa uusi näkökulma huonosti nukuttuihin öihin, ahdistukseen, ahkeraan oksentamiseen tai päiviin, joissa toistuu samat asiat. Ja samaan aikaan mietin, miten saisi muutettua kaiken tuon.  Johan tää sama polku on poljettu useampaan kertaan, ja se tie on jo nähty. Miksi ihmeessä sen pitää olla niin vaikeaa muuttaa omaa elämää.No ainakin viikonlopuksi karkaan taas kotiseutumille.