Olen
itsetuhoinen. Kuten Ja sitten mielikuvitus loi minut – postauksessa kerroin,
elän omassa maailmassani lähes koko ajan. Kuten monissa muissa edellisissa
postauksissani olen kertonut, syömiseni ei ole terveellistä ja normaalia. Mitä
en ole vielä kertonut, olen oksentanut vain koska voin. Olen oksentanut vain
jotta saan kiusattua itseäni. Olen satuttanut itseäni arville. En kuitenkaan
viillellyt, en tahdo pysyviä arpia. Pinnallinen paskiainen. Olen yrittänyt kaksi kertaa
itsemurhaa, vain
koska voin. Tiedän, että tämä ajatus loukkaa useita ihmisiä. Miksi yrittää
tappaa itsensä, etenkin kun ei ole edes järkevää syytä. Enhän hyppää kallioltakaan
tällähetkellä, vain koska voin.
Ongelma on
vain se, että olen liian usein kyllästynyt. Olen kyllästynyt omaan elämääni. En
saa usein mitään adrealiiniryöppyjä, en saa valtavia tunnelatauksia irti
mistään. En koe erityisesti onnistuvani missään. Jonka vuoksi en koe
menettäväni mitään suurta, jos kuolen. Mutta en kuitenkaan koe suurta vihaa,
jos en kuolekaan tänään tai huomenna. Olen vain. Ilmeetön, tunteeton,
ajatukseton olento. Olen aiemminkin viljennyt kuvausta itsestäni, että olen
robotti. Ehkä tämä antaa nyt sitä kuvaa, miksi ajattelen näin. Siksi, että
toimin niin.
Comments (0)