On uskomatonta, kuinka monella eri tapaa voit olla puuttellinen. Aina jollakin on huomauttamista ulkonäöstäsi. Et ole koskaan tarpeeksi laiha, kaunis, soma, söpö, nuorekas, kiinteä, urheilullinen, lihaksikas tai pitkä. Ja sitten kääntyy kelkka, ja oletkin liian yllämainituista. Ja auta armias, kun päästään pukeutumiseesi. Tai meikin käyttöön. Hiustesi väriin, pituuteen ja malliin. Koruihin, lävistyksiin ja tatuointeihin.

Kun ulkonäkö on ruodittu, et ole enää tarpeeksi viisas. Nippelitieto on liian puutteellista, koulussa arvosanoissa on aina parannettavaa. Et seuraa tarpeeksi kiihkeästi uutisia, etkä muista jokaista tapahtumaa ulkomuistista. Vuosiluvut katoavat mielestä ja nimet sekoittuvat keskenään, jos niitä koskaan olet edes oppinut muistamaan. Et ymmärrä mitään politiikasta saatikka taloudesta. Olet siis turha yksilö.

Et ole sanavalmis keskusteluissa, et osaa morkata ja vittuilla. Nykymaailmassa, kun sitä hyvyyttä ei nähdä enää hyvänä. Aina pitäisi olla tarpeeksi vittumainen ämmä, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Liikaa. Eikä sinulla ole koskaan tarpeeksi ystäviä. Ainakaan hyviä sellaisia. Olet huono ihminen, kun et saa ystävyyssuhteita luotua hetkessä, vielä huonompi jos et niitä saa pidettyä yllä.

Et harrasta oikeaa kulttuuria. Et muista oikeiden ihmisten nimiä, luet vääriä kirjoja. Et edes ymmärrä hienojen kulttuurillisten elokuvien päälle. Et osaa edes itse tuottaa mitään taiteellista. Kaikki piirtämäsi on paskaa, vääränlaista. Jos jotain soitat, olet siinä vain aloittelija, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Onko sulla edes intohimoa siihen.

Tää kaikki on peliä. Mun tunteet otti haasten vastaan, vastahan mä hehkutin kaiken hienoutta. Manasin sen kaiken pois. Kaikki tuo onni kääntyi.

Väsymys painaa kroppaa kasaan. Oon rampannu työpaikan ja kodin välillä. Yrittänyt välissä levätä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keho on mustelmilla ja haavoilla. Näytän varmaan siltä, että mua hakataan kotona. Palelen ja hautaudun paremmin edesmenneen pappani lämpimään takkiin. Papan tuoksu on kadonnut paidasta aikoja sitten, mutta se on ainoa mitä mulla on.

Mulla oli syntymäpäiväkin, ja ei sitä oikein kukaan muistanut. Äiti ja miesystävä. Veljet muisti vain, koska äiti soitti niille ja muistutti. Isä ei muistanut ollenkaan. Mutta ei siitä kyllä montaa päivää ole, kun pääsi pois sairaalasta. Ehkei se ole vielä täysillä arjessa mukana. Joka vuosi kuitenkin tuntuu, että harvempi muistaa mun syntymäpäivän. Kaikille muille omat syntymäpäivät on niin tärkeitä. Loukkaannutaan, jos ei muisteta. En haluais olla enää niin teatraalinen. Puhuu tyttö, joka yritti tappaa itsensä syntymäpäivänään. Yritän siis olla ajattelematta. Ehkä mulla on vaan hylätty olo.

Olen vain väsynyt.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Tästä ei päivä voi pahentua. Töissä ollessani tunnen, kuinka kännykkä värisee. Miellä on kuitenkin kielto vastata puheluihin työpisteillä, joten jätin asian huomioimatta. Tiesin, että tauolla saa kännykkää kuitenkin käyttää. Olin saanut puhelun isältä. Ja olin saanut viestin. Isä joutui sairaalaan ensiapuun. Soitan isälle ja odotan pitkään, että joku vastaa. Lopulta äitipuoleni vastaa ja kertoo mitä on tapahtunut. Romahdan siihen pisteeseen. Työkaverit kertovat esimiehelle mun tilanteen ja kaikki sanovat, että nyt kotiin. Poljen kotiin 13 kilometriä, osan matkaa itken ja osan matkaa menen sumussa. En edes täysin muista koko reittiä.
Tämä laukaisi myös pahan bulimia kohtauksen.

Enkä osaa edes päättää miten paljon kirjoitan tuosta historiikistäni 3 vuoden takaa. Joko teen sen kahdessa osassa. Ensimmäiseen osaan tekisin käännekohdat elämästä ennen tuota kesää ja toinen osa sitten tuosta kesästä ja sen jälkeisestä meiningistä. Tai sitten yksinkertaisesti pelkästää tuosta jälkimmäisestä hetkestä. Toiveita saa esittää.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

Asiat rullaa jollain painolla eteenpäin. En enää kaipaa edellistä suhdetta millään tavalla. Lopulta, kun se alun pahin olo meni ohitse, se kaipuu hävisi kokonaan. Pystyin näkemään koko kuvan. Pystyin vihdoin ottamaan sen askeleen taaksepäin ja katsomaan itseäni etäältä. Nähdä millaiseen oloon se suhde minut ajoi. Ja ymmärrän oppineeni siitä(kin) suhteesta jotain. Jotain itsestäni, ja jotain ihmissuhteista. Mikä toimii ja mikä ei.

Kertoilin tuossa blogitekstissä yhdestä miehestä. Luulin etten häntä sen kummemmin enää näkisi. Mutta kuinka ollakaan, ollaan tässä viikkojen aikana oltu tekemisissä. Olen nauranut mahani kipeäksi ja olen saanut sitä kaipaamaani kosketusta. En kuitenkaan tiedä mitä tänä viikonloppuna tapahtui. Tähän asti ihastumisen tunne oli niin voimakas. Mutta nyt. En tiedä onko omat tunteeni laantuneet välinpitämättömäksi vai aistinko että tuon miehen tunteet minua kohtaan olisivat hiipuneet. Jotenkin asiat ei tunnu enää samalta. Vai onko tämä vain pelkoa. Etten osaakkaan enää heittäytyä suhteeseen luottamuksella. Uskaltautua uskomaan, että joku saattaisi sittenkin välittää.

Ja pelkään etten ole tarpeeksi kaunis hänelle.


Tiivistettynä. Viimeisen kuukauden aikana olen tuntenut rakkautta, ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta, itseinhoa, itsetuhoisuutta, surua, ihastusta, arvottomuutta, kaipuuta, helpotusta, vihaa, huonoa oloa, huonoa omatuntoa, vapautta, häpeää, alakuloa, ärsyyntymistä, vittuuntumista ja onnea. Tiivistettynä. Jotkin tunteet unohtaen. En tiedä. Haluaisin kirkua tämän olon ulos. Tämän saatanallisen epävarmuuden. Tämän epävarmuuden, jolla saatan pilata jotain arvokasta. Tai saatan olla pilaamatta jotain helvetillistä, kun pidän tunteet sisällä. En pidä siitä etten tiedä tulevaa. Inhoan epävarmuutta.

(Ja anteeksi, olen viimeaikoina ihastunut giffeihin ja koonnut jo aikamoisen kokoelman koneelle. Viljelen niitä sitten tänne ehkä liiaksi.)

En jaksa keksiä mitään nasevaa aloitusta. Viimepäivien, tai viikkojen? hiljaisuus on johtunut tästä armottomasta väsymyksestä. 12 tunnin yöunet ei riitä, vaan kaadun sänkyyn muutaman tunnin kuluttua heräämisestä nukkumaan 3-4 tuntia lisää. En koe olevani masentunut. Olen vain väsynyt. Selitin sitä aluksi kuumuudella. Mutta tähän väliin on osunut viileämpiäkin päiviä ja sama unirytmi on jatkunut.

Ensiviikolla alkaa perehdytys oman alan töihin, pääsin keikkatyöläiseksi suhteelliseen suureen firmaan töihin. Alusta alkaen ovat puhuneet, että työ olisi 2-vuorotyötä, eli joko aamu- tai yövuoro, kun tulee kutsu töihin. Odotan enemmän yövuoroja, ja niitä tekisin vaikka 5 päivää viikossa. Nuorena se vain on helpompi jaksaa ilman suurempia haittavaikutuksia kroppaan ja ihmissuhteisiin.

Olen aloittanut taas saksankielen opiskelun. Tää taitaa olla kolmas tai neljäs kerta, kun sen alotan. Tiedän vain ettei tylsistymisestä seuraa mitään hyvää mulle. Syksyllä pitäisi käydä myös tekemässä pieniä lisäopiskeluja, ironisesti ruoan parissa. Saa nähä mille tielle siitä joutuu, etenkin kun keikkatyötä on silloinkin luvassa. Tiedän todennäköisyyden olevan korkea, että menen suoraan yötöistä koulunpenkille.Ja että koulupäiviä jää väliin, kun on aamuvuoroja. Mutta jokainen valitsee tiensä.