Oon jo pitkään haaveillut, että tekisin Päiväni kuvina -postauksen pitkästä aikaa. Mutta iltapäivään mennessä todellisuus on iskenyt. Ulos lähteminen alkaa olla entistä hankalampaa. On helpompi perustella miksi ei tarvitse lähteä, kuin miksi pitäisi lähteä. Ahdistus lähtemisestä ottaa vallan ja palaan sohvan nurkkaan istumaan. Taaskaan en saanut lähdetyksi. Kaupassakäymiset venyy, kaapit huutavat tyhjyyttä päivän tai kaksi ennen kuin olen kaupanovella.

En ole halunnut puhua miesystävälle olotilasta, koska se ei osaa käsitellä sitä. Se on tottunut, että perheessä oma pahaolo käännetään toisten syyksi, joten alkaakin syyllistämään itseään heti. Yritän vieressä hokea, ettei ole tämän syy, mutta kuka vanhoista tavoista oppii pois. Eilen sain sanotuksi, että nyt ei ole hyvä olla. Se kääntyi riidaksi, ja illalla itkin sohvalla samalla kun se söi. Vilkaisi ja haki lisää safkaa, siinä vaiheessa karkasin vessaan itkemään loput itkut pois. Ja aamulla lupasin etten koskaan enää kerro sille näistä olotiloista. Vaikuttihan se aika tyytyväiseltä tähän. Mun täytyy taas oppia pitämään kaikki sisällä. Ja toivoa, että tällä kertaa saan suljettua sen paremmin sisälle ja pysymään siellä hautaan asti.



Oon tälläviikolla testaillu miten kärsimyskukkauute auttaa ahdistukseen, stressiin, nukahtamiseen ja paskaan oloon. Kyllä se ahdistusta lievittää, mutta tähän masennukseen olisi mäkikuisma ehkä parempi vaihtoehto. En vaan viitti e-pillereiden takia sitä kokeille, se kun heikentää niitten(kin) vaikutusta. Mäkikuisman kanssa ei suositella käytettäväksi mitään lääkkeitä, eli luonnolliselle masentuneelle ja ahdistuneelle se on hyvä vaihtoehto, meille muille lääketehtaiden orjille ei.

Mä pysyttelen hiljaa ettei kukaan huomais mun olevan täällä. Etten rikkoisi kenenkään idylliä. Olen vain ihan hiljaa, ettei kenenkään tarvitsisi muistaa. Joku toinen saattaisi nauttia tästä. Kuunnella avoimesta ikkunasta kuuluvaa lintujen laulua. Ei mitään häiriötekijöitä. Mutta minä. Minä masennus jokaisella minuutilla enemmän. Kaikki on menettänyt mielenkiinnon, musiikki ei jaksa enää vaivata, tv:stä ei tule mitään. Vain minä vaeltamassa edestakaisin olohuoneen ja makuuhuoneen välillä.


Saatan angstikohtauksen iskiessä sulkea kännykän. Ettei kukaan vahingossakaan tavoita. Se on todellinen teini-ele, huudan kaikille äänettömästi ettei mua olisikaan kiinnostanut jos jollakin onkin asiaa. Ja tämä loputon päänsärky. Alan olla jo väsynyt.

Olin tuossa muutamapäivä sitten keikalla. Yleensä päsen tunnelmaan, oli kyseessä bändi mikä tahansa. Ei se näy päälle kuulenko bändistä ekaa kertaa vai olenko ollut uskollinen jo vuosia. Jokaiselle keikalle mennään samalla intensiivisyydellä ja nautinnolla. Mutta nyt. Tuntuu, että joku osa olisi mennyt mussa rikki. Kyseessä on vielä bändi mitä olen kuunnellut useamman vuoden, ja tämä oli vasta toinen kerta kun käyn näiden keikalla. En päässyt missään vaiheessa tunnelmaan. Missään vaiheessa en saanut sitä nautintoa. En tainnut hymyillä kuin kerran koko keikan aikana. Eikä keikassa ollut mitään vikaa, kaikki muut sitä kovasti kehuivat.






Oon viimeaikoina heitellyt ruokaa roskiin aika kovalla kädellä. Saatan jotakin valmistaa nälän himoissa, katson sitä hetken ja heitän sen roskiin. Tai syötän sen muille jos pystyn. Lihotan täällä hirveästi muita, ostan kaikkea kiellettyä, suklaata, pullaa, etc, mikä pitää sitten nopeasti hävittää. Yritän saada muut syömään myös mun päiväruoan pois. Haluan kiusaukset ulos tästä talosta.