Olen nyt katsellut viimeaikoina aika paljonkin Dieetit vaihtoon sarjaa. Pikkuhiljaa olen varmaan nähnyt jokaisen jakson kaikista kausista, ja oikeastaan sen innoittamana päätin ensiviikon pitää ruokapäiväkirjaa. Viikonpäästä sunnuntaina sitten teen postauksen koko sen viikon syömisistä, oksentamisista ja liikunnasta sekä kokonaiskalorimäärä. Sitten saakin nähdä syönkö viikonaikana enemmän vai vähemmän, kuin pitäisi. Ja liikunko tarpeeksi. Olenko täydellinen vai epäonnistuja. Vihaanko itseäni... Ja kuinka pahasti olen tehnyt oksentamisesta ystävän.

Haluan tehdä tämän itseni tähden oikeastaan monesta syystä. Haluan tosissani tietää millaisella turmiollisella tiellä olen, haluan tietää kuinka pahasti olen lipsunut bulimiselle tavoille, haluan tietää käytänkö hyväkseni kuntosalikorttiani tarpeeksi, vai heitinkö rahat hukkaan. Ja jos joskus joudun takaisin ravintoterapeutille, voin näyttää kerrankin jotain todisteita. Ja haluan tietää kuinka nopeasti voin laihtua.

Mennään muutama vuosi taaksepäin, yläasteelle. En tarkkaan muista oliko kyseessä fysiikan vai kemian tunti, sama opettaja kuitenkin kyseessä. Opettaja kysyy kysymyksen, ja viittaan. Saan vastata, mutta kaikki eivät kuulleet vastausta. Joten opettaja vihdoinkin hermostuu minuun ja hiljaisuuteeni. Opettaja käskee todella tiukasti minun puhuvan kovempaa, josta vain säikähdän, ja kerron vastauksen vielä hiljemmalla äänellä. Opettaja suuttuu ja käskee minun huutaa vastaus. En usko, että edes vieruskaverini kuuli vastausta tässä vaiheessa. Kaikki käskevät minun huutaa ja vaikenen täysin. En puhu enää sillä tunnilla. Pidättelen itkua, ei minua ole tehty puhumaan kovaa. Ja kukaan ei ymmärrä. Naureskellen kertovat, että he olisivat ainakin huutaneet minun tilanteessani. En ole he. He eivät ole minä.

En ole muistellut tätä episodia vuosiin. Mutta viikonloppuna joku vieras mies näki mut ja halusi tietää nimeni. Ja tällä miehellä oli todella kova ääni. Ei tainnut itse ymmärtää kuinka kovaa puhui, mutta tämän miehen avulla ymmärsin kuinka toiset ihmiset vaikuttavat äänenvoimakkuuteni. Automaattisesti puhun vieraille ihmisille hieman aremmalla äänellä. Se ei ole niin kantava, kuin kavereiden kanssa. Tosin eivät kaveritkaan aina kuule mitä sanon. Mutta mitä kovempaa vieras puhuu, sen aremmin minä vastaan. Ja ette uskokaan kuinka moni ihminen on suuttunut mun hiljaiseen ääneen. Mikään ei tunnu nyppivän ihmistä enemmän, kuin se etteivät kunnolla aina kuule mitä sanon. Ymmärrän sen kyllä toisaalta. Mutta jos pyydät minua puhumaan kovemmalla äänellä, takaan että vastaus tulee hiljaisemmalla äänellä. Ja jos kuvittelet, että toistan kolmannen kerran, elät fantasiassa.

Kävin tänään keskustassa, ja jonkun ärsyttävän pienen mielihalun johdosta menin pikaruokaravintolaan. Ahmin nopeasti aterian, jonka jälkeen tuli pakottava tarve oksentaa. Koko kroppa oli jo valmistautunut siihen, tunsin kuinka joka askeleella oksennus tuli lähemmäs kurkkua. Tiesin suurinpiirtein missä saattaisi olla maksullinen yhdenhengen vessa, tai edes sellainen jossa käytännössä kukaan ei käy. Lompakossa oli yksi 1€ kolikko, mutta se perkeleen masiina söi kolikon avaamatta ovea. Ovessa olikin lappu, että se tekee sitä, jos ei pelaa puolensekunin tarkkuudella oikein. En päässyt vessaan, kiersin kaupungin ympäri enkä löytänyt toista vessaa jossa olisi saanut olla rauhassa. Pidättelin itkua, samalla etsien pakopaikkaa. Ei mitään, ei missään, ei enää ikinä keskustaan. Kotona voin sentään oksentaa kun haluan. Ei tarvitse ettiä paikkaa, ei tarvitse miettiä kuuleeko joku. Oksenna rauhassa, älä minusta huolehdi.

Laitoin myös tälle mystiselle Mr. M:lle sähköpostia. Halusin selvittää lopulta asiat, mitä tein väärin, jotta sain vihat niskaani. Ehkä se on nähnyt minut jossain, tekemässä jotain. Ehkä vain petin luottamuksen lopullisesti. Ehkä en ansaitse ystävyyttä.

En tiedä, mistä kirjoittaisin. Mikään ei muutu. Käyttäytyminen ei muutu, ajatukset ei muutu, teot ei muutu. Väsymys ei väisty, viha itseään kohtaan ei tunnu katoavan. Kyyneleet virtaa päivittäin, vessan lattiasta tulee ystävä yhä useammin ja useammin.

Heräsin yöllä, mikä ei ole yhtään epänormaalia. Mutta se mikä oli outoa, oli että koko maailma pyöri silmissä. Makasin sängyllä ja yritin katsoa kuvia sängyn vierellä, mutta ne eivät pysyneet paikallaan. Kuvat pyörivät ja pyörivät. Olotilasta en olisi arvannut, etten ole sillä hetkellä parhaimmassa voinnissa. En kuitenkaan uskaltanut nousta sängystä ja kokeilla kantaako jalat.


Ja uusi verensokerimittarikin on ollut melkein ahkerassa käytössä. Ihan ok arvoja se antaa, siinä 4,0 - 5,0 mmol/l tienoilla se pyörii. Toisaalta en edes niin hyvin tiedä, millä tavalla sitä pitäisi seurata, ostin mittarin vain nippelitiedon takia.

En ollut oikein missään vaiheessa tyytyväinen blogin ulkoasuun, ja nyt sain sen hieman miellyttävämmäksi. Tämän seurauksena blogi saattaa hieman elää ulkoasullisesti parin päivän aikana, kun jotkut asiat saattavat etsiä paikkaansa.
Jos jotain kiinnostaa antaa mielipidettä, niin kommentteja luen mielelläni.

Sain tänään nettituttavalta diagnoosin. Puhuimme syömistavoista, ja mainitsin että paastoan keskimäärin arkipäivät ja syön sitten viikonloppuisin. Hän sitten tähän uteli BMI:täni, johon vastasin vain, että liikaa. Tuttavani totesikin, ettei minun tarvitse huolehtia, ei minulla ole syömishäiriötä, noudatan vain dieettiä.

Ei ihme, ettei kukaan ota minua tosissaan. Ja ei ihme, että pakotan itseäni tavoittelemaan tiettyä painoa, jotta minut otettaisiin tosissaan. Ei ihme, että tuhannet tytöt kautta maailman tavoittelevat alipainoa, vain jotta heitä uskottaisiin. Mutta kai minun pitäisi iloita, en siis sairastakaan syömishäiriötä. Minulla on vain dieetti päällä. Eikö dieetin avulla laihduta?

Niin kauan, kuin BMI on normaalipainon puolella, on normaalia paastota, ahmia, oksentaa ja vihata kehoaan. Älkää siis tyttäret huolestuko.

En ymmärrä miten ihminen saattaa vajota niin nopeasti niin alas. Viime yö meni itkiessä ja paikallisen Mobiilin numero kännykässä valmiina. Ainoa syy miksen koskaan ole sinne soittanut, on se, että vihaan puheluita. Puhelut ovat turhia, et näe soittajaa, sen eleitä ja reaktioita. Ja mun huomio herpaantuu niin herkästi muualle, en enää jaksa keskittyä siihen ääneen, jossa ei ole musiikkia taustalla. Ja vihaan puhelimessa hiljaisia hetkiä. Kasvotusten hiljaisuus saattaa olla hyvä ja ymmärtäväinen, tai vain kunnioitusta toista kohtaan. Mutta puhelimessa, hiljaisuus saa minut nakkaamaan punaista luuria. Älä vaikene, älä unohda minua, ethän jätä.

Kädessä ja jaloissa olevat polttomerkit muistuttavat itsestään. Välillä kirvelee, välillä kutittaa. Mutta koskaan ne eivät anna unohtaa. Jokaiselle on syy, jokaiselle on oikeus.

En koskaan oppinut oksentamaan käyttäen vain sormia. En toisaalta myöskään sitä hirveästi ole yrittänyt opetella, haluan välttää veriset rystyset ja kynsien jättämät viillot kurkunpäähän. Reippaana tyttönä olen marssinut kauppaan ja ostanut täysin oksentamiseen omistettuja hammasharjoja. Kolme eri väriä, juuri oikea muotoilu. Hammasharja on luonnollinen, sille on hyväksytty syy kantaa mukana. Olen hygieninen, huolehdin hampaistani. Olen läski paska, syövytän hampaani, mutta haluan vain laihtua! 

Mutta miksi aina viikonloppuna. Miksi aina perjantaina marssin kauppaan, tyhjennän puolet sen hyllyistä mukaani. Tiedän sen ahdistavuuden mikä tulee, tiedän olevani yksin seuraavat kaksi päivää. Tiedän tylsistyväni, tiedän pyytäväni kuolemaa. Anelen polvillani, katselen epätoivoisesti ympärilleni. Edes jotain, pientä, ole kiltti.

Kyyneleet silmissä, naama turvoksissa, kurkku käheänä, kymmenen kiloa lihavempana, menen peiton alle ja käperryn lattialle. Tv:ssä pyörii vuoroin Nolot vartalot ja vuoroin Dieetit vaihtoon. 

Sain perjantaina harvinaisen kehun. Oltiin kaverin kanssa ottamassa muutama baarissa, ja innostuin jostain ideasta mitä kerroin hänelle. Kaverini tuumasi pienen hetken jälkeen, että tykkää katsoa mua silmiin kun innostun jostain. Kuulemma mun silmät syttyy ja niistä näkee millä tuulella olen. Pelkkä katse paljastaa milloin suunnittelen jotain jäynää, milloin olen surumielinen tai milloin vain keksin jotain hauskaa. Osaan kuulemma myös haastaa pelkällä katseella. Sanoja ei tarvita, vain pieni katse.



Olen itse ihminen, joka ihastuu toisten ihmisten silmiin. Rakastan silmiä, ja sitä miten ne oikeasti toimivat sielun peilinä. Toinen piirre mihin ihastun on hymy. Ja ääni. Nuo kolme asiaa, riittää että vain yksi toimii ja retkahdan. Kuten nyt koulussa, olen huomannut pienen ihastuksen yhteen luokkalaiseen mieheen. Kiinnitin jo alussa huomiota hänen ääneensä, joten en yllättynyt yhtään tajutessani tällä viikolla pienen ihastuksen kipinän. Enkä toisaalta ylättynyt siitäkään, että tämä(kin) mies on mua tuplasti vanhempi. Mikähän siinä on, että retkahdan aina niihin lähes 40- vuotiaisiin miehiin.

Muuten päivät ovat olleet.. tyhjiä. Olen jutellut viimeaikoina enemmän ulkomaalaisten kanssa, ruokavalio on jämähtänyt mandariineihin ja tikkareihin. Koulussakin huomautettiin, etten syö koskaan mitään. Katoan aina kellariin ruokailun ajaksi juomaan pikakahvia.

Olen parempi pakenemaan ongelmia, kuin kohtaamaan ne. Pakenen mieluummin pelon kohdetta, kuin yrittäisin kohdata sen.



Ymmärsin tänään koulussa, että olen väärässä paikassa. Tiesin, että meidän pitää oppia käsittelemään isompia koneita pienessä tilassa virhemarginaalin ollessa hyvin pieni. Mutta en tiennyt, että meidän pitäisi hallita eri koneet niin nopeasti. Ja, että ne koneet eivät halua totella minua. Ja kuinka helppo minun on sillä koneella saada työkaveri, tai itseni sairaalaan. Tai saada aikaan satojen tuhansien eurojen vahingot. Yksi pieni liike, yksi pieni ele ei ole koskaan tuntunut niin kohtalokkaalta.

En löydä alaa, missä olisin täysin onnellinen. Koska en keksi alaa missä voisin pärjätä, mutta samalla saisin pidettyä itseni tyytyväisenä pelkäämättä että tapan jonkun tai saan potkut. Haluaisin tehdä töitä vain käsin. Miksi tunkea 5 000 kiloa painava laite siihen yhtälöön? Pelkään mennä takaisin kouluun. Pelkään myös lopettaa. Enkö saisi vain kadota?

Kun puhutaan "seksikkäistä" syömishäiriöistä, tai "halutuista" syömishäiriöistä, niin viitataan oikeastaan aina anoreksiaan. Anoreksia on kaunista, anoreksiaa sairastava on siro, kaunis, kympin tyttö, aina kohtelias, harrastaa urheilua, se kiltti naapurintyttö. Kun puhutaan rumasta syömishäiriöstä, puhutaan yleensä bulimiasta. Tyttö, joka ahmii 20 minuutin aikana 10 000 kaloria naamaansa, ja viettää seuraavan tunnin vessassa oksentaen, itkien ja viillellen. Naama on punainen, räkä valuu ja vaatteet ovat veressä. Se tyttö ei edes tunnu laihtuvan, ehkä jopa hieman lihookin. Se tyttö on epäonnistuja.

Näin ajattelen paljon itsestäni. Olen onnistuja, kun paastoan, liikun ja omistaudun täysin työlle. Tunnen itseni hetkittäin jopa kauniiksi. Mutta olen se säälittävä lihava porsas kun syön ja oksennan. Viiltelyä en sentäs harrasta, sekin pinnallisesti vain siksi, että en halua pysyviä arpia. Olen löytänyt muita keinoja satuttaa ja rankaista itseäni.

Blogin pitäminen sai minut miettimään. Seurailen itse pääasiassa vain sellaisia sh blogeja, joissa kirjoittaja on jo parantumisprosessissa. Apua on haettu jotenkin, syömisten kanssa silti vammaillaan, mutta ei samalla tavalla, kuin pahimmassa hetkessä. Päteekö sama teoria blogien kanssa. Ne blogit, joissa käsitellään parantumista, ovat kauniita. Ne tytöt on jo siroja, mutta oppivat syömään normaalisti ja vihaamatta itseään ja ruokaa. Mutta minä, joka en osaa edes pyytää apua oikeaan aikaan, olen se ruma, säälittävä ihminen, joka ei edes halua parantua?

Kuljen kaduilla pimeillä. Valitsen vain teitä, missä kulkee mahdollisimman vähän autoja. Vedän huivia naamansuojaksi ja annan kyyneleiden huuhtoutua sateeseen. Laitan musiikin soimaan kovemmalle, enkä tiedä mihin menen. Eilinen oli yksi niistä illoista, kun en tiennyt olenko enemmän turvassa itseltäni kotona vai ulkona.

Vuosi sitten uskoin, että elän noin 27-vuotiaaksi. Mutta nyt, en ymmärrä miten pääsen edes niin pitkälle. Tahdon hukutta tämän kaiken vain litroihin jäätelöä. Itkeä peiton alla, hukuttaa itseni johonkin sellaiseen maailmaan missä ei ole mitään. Missä minua ei tarvita, missä minun ei tarvitse haluta tai tuntea.

Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.