Jännitys ja ahdistus hiipii sisustaan. Torstaina olisi polikäynti. Tapaan vihdoin tämän mystisen ihmisen, jonka tarkoitusta en tiedä. Kuka olet, mitä olet, miksi olet? Olen yrittänyt stempata itteäni, että kun pääsen huoneeseen, ja olen selvittänyt mysteeri-ihmisen tarkoituksen, aion oksentaa kaiken ulos. Kaiken mikä ei ole normaalia. Kaiken mikä ei ole tervettä. Pähkäilkööt siinä sitten, mitä tehdä minun kanssa. Pelkään kuitenkin, että teen sen vakiotempauksen. Vaikenen. Olen hiljaa, vähättelen ongelmiani. 



Oon viimepäivinä kirjotellut itselle kaikkia lappuja ympäri kämppää. Mitä lukee milloin missäkin. Hygieniapassi pahensi mun itse itselleni kehittämää bakteerikammoa. Mä aikanaan keksin tavan, miten pystyn "viattomasti" kieltäytyä viemästä ruokaa kotiin vanhempien luota. Molemmat asuu sen verran kaukana, ettei ruoka oikein kätevästi pysy kylmänä koko matka. Ja jos ruoka sisältää maito- tai lihatuotteita, niin oli hirmu kätevä sanoa, etten luota ruoan pysyvän kunnollisena kotio asti. Oon ollut pienestä pitäen vähän hankala syömään muutenkin seissyttä ruokaa, joten ei se porukoitten korvaan mitenkään erikoisesti kalskahtanut. Ja kaikki ruoka meni veljien matkaan. Muutenkin kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen hankaloitti ruoan kuskaamista kotiin.

Olen ollut viimevuosien aikana milloin milläkin ruokavaliolla. Vuoden verran kasvissyöjä, toisen vuoden vegaani, viime aikoina olen syönyt silloin tällöin kanaa ja kalaa. Punaiseen lihaan en ole koskenut vuosiin. Punainen liha ei ole koskaan oikein maistunut, mutta yksi joulu sain tarpeekseni joulukinkusta. Siihen loppui kaikki punainen liha. Ei enää ikinä. 

Katselin käsiäni eri asennoissa viisi minuuttia. Olin vähintäänkin vakuuttunut siitä, että oikea käsi oli harmaampi, kuin vasen.

Tänään on ollut.. outo päivä. Koulun suhteen meni normaalisti, jaksoin olla super kärsivällinen auttaessa kaveria tehtävissä. En vilkaissutkaan opettajaan, jonka tiesin koko ajan kuuntelevan mun auttavan toista. Mua ei kiinnostanut pätkääkään arvostiko se mun auttamista, vai oliko se valmis näpäyttämään ettei toinen opi, jos koko ajan autan vieressä. Mä vain halusin auttaa.


Mutta, kun pääsin kotiin... Aluksi iski ahmimishimo. Söinkin varmaan kahdenpäivän kalorit parintunnin sisään. Eli ei mikään über-bulimia kohtaus, mutta ei nyt mennä kuitenkaan normaalin ruokahalunomaavan ihmisen syömingeilläkään. Mutta jotain tapahtui, kun menin sänkyyn karkuun yläkerran naapuria. Yläkerrassa asuu joku jätkä, joka laulaa todella kovaa. En jaksa kuunnella sitä, vaan pakenen puolisulkevien kuulokkeiden taakse oman musiikin hoteisiin. Kuunnellessa musiikkia, sain yhtäkkiä idean. Halusin estää tulevaisuudessa ahmimiset, ja sen, etten ole varma paljon syön. En halua syödä päivässä 200 kaloria enempää, ja niinä päivinä kun erehdyn liikkumaan, olen sallinut 500 kaloria. Päätinkin tehdä 100 kalorin pussukoita ympäri kämppää. Mulla on 100 kalorin wok-sekotuksia pakastimessa viikon edestä, kaapissa piilossa 100 kalorin herkkupussit. En pysty kokonaan estämään itteäni vieläkään syömästä makeaa. Mutta en halua syödä yhdeltä istumalta 1700 kalorin edestäkään niitä. Ja näin pussi-ihmisenä nyt tiedän monta pussia voin päivässä ottaa. Ja yksi herkutteluhetki vie yhden pussin. Pitäisi vielä kana punnita ja pussittaa, minkä tänään ostin. 100 kaloria ja pusiin.

Oksensin muuten eilen...

En tiedä pystyykö kukaan teistä lukihoista samaistumaan seuraavaan tekstiin. Mutta haluan nyt jakaa yjden niistä syistä, mikä saa mut aina palaamaan tähän pisteeseen takaisin. Syy, mikä muistuttaa mua vihaamaan itteäni.

Olen käynyt baareissa joittenkin mielestä tarpeeksi, omasta mielestä silti liian vähän. Olen käynyt yksin, ryhmissä, ja kahden kesken. En koskaan silloin, kun olen seurustellut, jostain syystä. Ehkä en uskalla olla se lääppivä pari baarissa. Tai ehkä en ole kaivannut alkoholia suhteessa. Mutta aina, kun käyn baarissa törmään yhteen ilmiöön. Mua ei ole _koskaan_ yritetty iskeä baarissa. En kaipaa mitenkään palavasti sitä, mutta jos on käynyt baareissa yhtä monesti kuin minä, sitä odottaisi että edes joskus joku. Mutta ei. Ei koskaan. Olen katsonut monet kerrat kyllä vierestä kun kavereita tullaan jututtamaan "sillä silmällä". Joskus ne lähtee toisen matkaan, joskus vaihtavat vain numeroita ja joskus vain.. Kieltäytyvät kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti.

Se jää mieleen. Se aluksi jäi vain kytemään takaraivoon. Ajatus siitä, miksi mua ei pidetä viehättävänä. Ja koska se perustuu aina täysin ulkonäköön, on siinä jotain vialla. En osaa tällä hetkellä sanoa yhtään kohtaa kropasta, josta pitäisin. Hiukset ei ole enää niin paksut, kuin nuorempana. Sormet on lyhyet ja paksut. Vihaan jalkojani, varpaitani, reisiäni. Pohkeet ovat paksut, yrittävät kilpailla reisieni kanssa. Vatsa ei ole timmi, vaan löysä hyllyvä irstas. Rinnat riippuvat turhina rumina ulokkeina. Eivät ole enää edes napakat, vaan painovoima teki niihin temppunsa jo teini-ikäisenä. Naama näyttää sotatantereen uhrilta. Silmät ovat aina puoliummessa, väsyneet, kyllästyneet. Ja kädet hyllyvät vieressä. Mistä voisin pitää. Ja miten voin korjata tämän vääryyden.

Pelkään myös laihtumista. Sitten kun olen laihtunut, kelpaanko edelleenkään kenelekään. Vai kääntääkö naamavärkki kaikki iskemään edelleen kaverit ympäriltäni. En ikinä opi rakastamaan itteäni, joten ei kukaan muukaan voi oppia rakastamaan mua. Tiedän sen. Mutta silti vihaan itseäni. Ja silti palaan baariin. En enää yksin, se on kuin isku kasvoja vasten.

Löydän muuten viikoittain uuden luomen iholtani.

Miksei nää syömingit voi mennä taaskaan normaalisti. Tänään aiemmin postauksessa kerroin, miten oon jopa pitänyt muutaman päivän laksatiiveista taukoa. Ei tainnut edes tuntia mennä siitä kirjotuksesta ja purkki napsahtu uudestaan auki. En enää edes laske monta otan, en tiedä ennen seuraavaa päivää otinko paljonkin liikaa. Tiedän huomisen päivän menevän vatsakivuissa, ripulissa, itseinhossa.. Mutta samalla tiedän ansainneeni sen. En ota laksatiiveja, jos en ole syönyt. Syön ja teen kaikkeni rankaistakseni itteäni siitä.



Alan muutenkin epäillä mielenterveyttäni pahemman kerran. Kuten olen todennut jo parissa postauksessa, en ole koskaan viillellyt. Mutta se on alkanut pyörimään päässä. Se idea kytee mielen syöverissä yhä vahvempana. Haluan nähdä ja kokea, miksi siihen tarttuu niin moni. Helpottaako se edes hetken. Vai onko se vain uusi tapa vihata itteään lisää.

Rakastan talvea. Sitä ei kukaan pysty mussa muuttamaan, vaikka kuinka haukutte pakkasta ja lumisadetta. Parivuotta sitten lunta tuli todella paljon. Ja kaikki vihas sitä. Kaikki muut paitsi minä. Toivoin itse vain lisää lunta, rakastin niitä kinoksia, uutta lunta maassa, jossa sain olla ensimmäinen kulkija. Lumisateessa kävely rauhoittaa. Jokavuosi odotan milloin tulee ensilumi. Odotan jo niitä ensimmäisiä lumihiutaleita, mutta eniten odotan sitä lunta, joka jää maahan. Eilen täällä tuli lunta, joka on vieläkin maassa.

Oon ollut myös kuumeessa torstaista asti. Ei se kyllä estänyt body combattiin menemistä torstaina ja perjantai iltana menin käevlemään lumisateeseen. Nyt ei sada lunta, mutta haluan silti ulos. Oon aina ollut huono sairastamaan. Muksuna saattoi olla yli 39 astetta kuumetta ja juoksen ympäri kämppää. En osaa enää onneksi olla pitkään paikoillani. Kaipaan tekemistä. Kaipaan syitä lähteä pois kotoa. Mutta pitkän päivän jälkeen, en pääse tarpeeksi nopeasti kotiin. En osaa päättää missä haluan olla, aina muualla on parempi.

Jatkan vielä tätä lumentäyteistä postausta kertomalla sen yhden ainoan vian lumessa. Toisaalta kyllä pidän siitä, miltä lumen narskuminen askelten alla kuulostaa. Mutta samalla se kertoo, kuinka painava olen. Mitä kovemman äänen lumi pitää jalkojen alla, sen painavempi olen. Mussa on vielä liikaa tavaraa, vaikka paino on tullut reippaasti alas. Se jostain syystä tulee koko ajan alas, vaikken syö mitenkään erityisen vähän. Olen tämän viikon aikana saanut käytännössä joka päivä ahmimiskohtauksen. Alkuviikolla korjasin ne laksatiiveilla, mutta torstaista asti en ole niitä ottanut. Ne ei jotenkin sovi kuumeisen olotilan kanssa. Pelkäänkin, että huomenaamuna paino on noussut 5 kiloa. Ja ihmettelen miksi kuukautiset ovat myöhässä. Enkä ole edes vällyjenseassa pyörinyt.


Odotan jo pyhäinpäivää, hautausmaa on upeimmillaan silloin. Myös minä käyn jättämässä kynttilän läheisilleni. Kynttilään vaan joutuu joka vuosi kirjoittamaan yhden uuden nimen. Nimiä on jo liikaa.

Sain puhelun. En vain ihan siltä henkilöltä, jolta sitä odotin. Sihteeri, jolle soitin soitti takaisin ja varasi vain ajan. Ei mitään selitystä eiliseen. Kertoi kyllä henkilön nimen, mutta ei mitään onko kyseinen henkilö vain sijainen, toinen vakituinen työntekijä, lääkäri vai kuka. Ja onko tapaamisen aihe vain kartoittaa tilanne, vai otetaanko mut siipien alle suosiolle hiaman pidemmäksi aikaa heti alkuunsa. Aika varattiin ensiviikolle. Sitä odotellessa, miljoona kysymystä päässä vartalo kipusignaalein kirkuen toivoa.

Kävin myös jumpassa. Jos joku väittää hypnoosin olevan suihku mielelle, mun mielestä kunnon liikunta on sitä. Sen jälkeen on melko pitkään hyvä olo. Sen jälkeen ei ole nälkä. Mukavan raukea olo, sellainen että voisi ottaa peiton ja hyvänkirjan ja sulloutua sohvan taakse. Näillä sanoilla menenkin lukemaan kirjaa.

Kävelen täällä tulisilla hiilillä. Päätin lopulta etten odota sen 10 kilon pudotusta ennen kuin otan yhteyttä poliin. Päätinkin soittaa jo nyt. Ainoa vaan, etten ehkä pääsekään takaisin. Oma työntekijä ei ole enää siellä. Onneksi, en jotenkin tykännyt siitä enää. Huomenna mulle soitetaan viimeistään ja selitetään asia. En ymmärrä kyllä mitä selittämistä siinä on, eikö olisi voitu vain sanoa saanko alkaa käydä uudestaan tapaamisissa vai en. En tarvitse mitään selityksiä hermolomista ja muista. Vain kyllä tai ei. 

Silti hermoilen. Hermoilen sitä, miksi se puhelu pitää tehdä. Vai tehdäänkö mulle nyt puhelimitse tilannekatsaus, kuinka pahassa jamassa olen. Tarviinko apua heti, vai riittääkö että odotan ensivuoden alkuun. En kyllä tiedä mitä tekisin, jos käskettäisiin odottamaan. Se vain meinaisi, etten ansaitse vielä apua. En ole tarpeeksi pahassa jamassa. En ole vihannut ja rankaissut itteäni tarpeeksi. 

Olisi pitänyt soittaa jo aiemmin. Tai ei ollenkaan. En nuku tänäyönä. En pysty hengittämään huomenna. Mikset jo soita. Ja kaikki tämä vain siksi että olen riistänyt itteltäni ruoan. Ja vihaan peilikuvaani. Vihaan sitä kuvaa mikä on palanut sarveiskalvoille. Repikää se irti.


Laksatiivien yliannostus jo kolmatta päivää peräkkäin, mutta täällä sataa lunta!

Mun ystäväpiiri koostuu lähinnä ihmisistä joilla on vain ongelmia. Ongelmat on kaikkea syömisvammailusta ahdistukseen väkijoukossa ripauksella, tai pikemminkin kulhollisella masennusta ja ylitsepääsemätöntä väsymystä. Välitän näistä ihmisistä silti paljon, jokainen on täydellinen minulle ongelmineen. Mutta jokainen keskustelu on myös niin raskas heidän kanssaan. Keskustelut on kuin pokeripeli, katsotaan toistemme ongelmat ja korotetaan omilla. Voittaja on se, jolla on pahimmat/eniten ongelmia ja palkinnoksi hän saa loppu päivän puhua omista ongelmistaan muiden auttaessa. Ja jotenkin olen varma, että jotkut huijaa. Varmasti värität värisuoraasi korteilla hihastasi. 

En ole terapeutti, olen opiskellut psykologiaa yhden kurssin verran aikoinaan lukiossa. En osaa auttaa, vaikka ongelmanainen olen ollut suurimman osan elmästä. Silti tunnen sen valtavan velvollisuuden pelastaa muut. Miksen tietäisi paremmin miten tehdä ja toimia, kun en itse toimi niin. Katsokaa minua, minä näytän miten käy kun toimitaan väärin. Kuulkaa minua, katsokaa tekoni. Hävitkää kerrankin se pokeripeli ja olkaa siitä kiitollisia. 

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Pelkään tulevaisuutta. Pelkään sitä epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Jos pystyisin, haluaisin tietää nyt miten mun elämässä käy. Inhoan olla tiedoton. Siksi vihaan myös yllätyksiä. Tai uuteen kouluun/työpaikkaan/harrastukseen/kaupunkiin/tapaamiseen/jne. menoa. Kaikki, mitä en tiedä on todella pelottavaa. Se on ollut melkolailla aina niin. Olen aina jännittänyt ja pelännyt uusia asioita. Moni tuttavuus ja harrastus onkin jäänyt kokematta rohkeuden puutteen takia.

On myös hankala luopua tutusta ja turvallisesta. Jo, koska tiedostan tämän, liian usein satutan ja rankaisen itseäni luopumalla jostain mihin olen turvautunut, jotain mihin olen luottanut, äkisti. Kuin laastarin repäisisi liian aikaisin. Tuntuu, että mun elämän tärkein missio on satuttaa itteeni mahdollisimman paljon, mahdollisimman monella ja luovalla tavalla. 

Mulla on keino millä taistelen ahdistuskohtauksia vastaan. Se ei ole lääkkeet, koska vihaan niitten väsyttävyyttä. On liian usein tilanteita, ettei sovi mennä ihan turraksi, voimattomaksi ja väsyneeksi. Ja toisekseen, ne väsyttävät vielä pitkään. Vaikka nukkuisi yöunet, sen aamulla tuntee kehossaan syöneensä niitä tabuja. Joten lopetin niiden tarvittavien käytön jo yli 1,5 vuotta sitten.

Nykyään ahdistus vaihtuukin päänsärkyyn. Ja se johtuu täysin siitä, että hakkaan itseäni päähän. Ei mitään kevyttä taputtelua päälaelle tai poskiin. Kunnon iskuja päähän, poskiin ja niskaan. Vaihdan ahdistuksen kipuun, ei väsymystä vain särkyä.

En ole normaali, niin monella tapaa viallinen. Monella tapaa tyhjä olo sisällä. Ontto, jotain puuttuu.

Tänään oli hyvä päivä. Niin monella tapaa hyvä päivä. Työharjoittelu päättyy huomenna, ja olen itseasiassa hieman surullinen siitä. Viihdyin tuolla hyvin. Ja se näkyy myös työtunneissa. Olen ollut monena päivänä yliaikaa, vain koska mulla oli hauskaa. Ja saan tehdä käytännössä kaikkea. Ja ne ihmiset.. Ne vaan on niin ihania.


Tein myös päätöksen terapian suhteen. Aion hankkia apua aikaisintaan vasta, kun olen laihtunut 10 kiloa. Ne kilot, kun on kadonneet nurkan taakse, aion ottaa tilanteen uuteen pohdintaan. Tiedä sitten haenko vielä silloinkaan apua, mutta sitten teen seuraavan "tilannekatsauksen". Ei kukaan tällaista nautaa aio auttaa. Ei kukaan voi tuntea sympatiaa, huomiohuora, empatian kitisijä paska ei sitä ansaitsekaan. Tahdon kääntää maailmani ylösalaisin ja nurinkurin. Haluan seurata jänistä kaninkoloon ja pudota. Piiloudutaan yhdessä hatun alle kissan viereen sankkaan sumuun.

Olen taas pohtinut terapiaa. Olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia sen suhteen. Lueskelin kaikkia lappuja, mitä olen saanut. Mulle tehtiin parisen vuotta sitten psykologinen testi, jossa oli se kuuluisa musteläiskä-testi. Ongelmakohtina mulle on annettu mm. estynyt persoonallisuushäiriö,  tulkitsen tilanteet (puheet, eleet, teot, jne.) itteni kannalta aina negatiivisesti, ahdistus, paranoidistyyppinen pelko-oireilu, itsemurhariski, vaikea masennus ja syömishäiriö. Yksi tarkka lause lausunnoista: ... missä epätoivoiset itsetuhoiset impulssit lisääntyvät ja ovat muuttuneetkin oudoiksi itsensä vahingoittamisyrityksiksi.



Olen jopa joskus ottanut lyhyesti katsekontaktia. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. En vain pysty siihen. Katse on niin petollinen. Se paljastaa liikaa. Näen liikaa. Ja lukuisia uusia lääkkeitä tai lisäyksiä jo "käytettyihin" lääkkeisiin. Suurimpaa osaa en edes tunnista, en koskaan hakenut apteekista. Ehkä nämä on ne esteet rahatilanteen lisäksi miksi en koskaan pyri terapiaan. Ja myös se, että mulle tulee tosi herkästi sellainen olo etten tahdo jonkun ihmisen tietävän mun asioita. Ja suutun, jos mun pitää kertoa. Se ei välttämättä tule edes heti. Saatan muutaman kuukauden kertoa "hyvin". Sitten joku menee mun päässä vikaan, ja en halua sanoa mitään, mun asiat ei enää kuulu sille.



Milloin olen mennyt reunan yli? Milloin ahdistus, itsetuhoisuus, itseviha ja syömättömyys on mennyt rajan yli ja voin hakea apua. Milloin apu on tarpeen. Ja milloin osaan ottaa sen vastaan? Pelkään myös, että jos alan etsiä apua, en löydä sitä. Entä jos kenelläkään ei ole aikaa? Tai ne, joilla on aikaa, meillä ei synkkaa.

Haluan nyt tuoda jonkun vähän piristävämmän tekstin kaikkien näiden syömisvammailujen, itsetuhon, masennuksen ja muun keskelle. Toki oon nyt tehnyt jo kaksi Päivä kuvina- postausta, mut halusin tuoda esille sitä mitä mulla on kotona ja joka saattaa kertoa jotain mun luonteestakin. Mulla on muutama esine, johon oon kiintynyt, tai joita vaan arvostan vähnä enemmän. En ihan kaikista sellasista esineistä halua ottaa kuvaa, ne olisi liian paljastavat kuvat koko maailmalle. Toki jo tästä kuvahässäkästä mut pystyy periaatteessa tunnistamaan.

Katselin tuossa joku aika sitten Yle 5:lta dokumentin viiltelystä. Itse en viiltele, mutta poltan ihoa, ja käytän muita menetelmiä itseni satuttamiseen rankaisu mielessä. Dokumentissa tuotiin esille se, että yksi syy viiltelyyn on tuoda joku yhteys mieleen ja kehoon. Mulla on tuossa ongelma. Oma keho tuntuu vieraalta. En ole yhtä tän kropan kanssa, jotenkin tuntuu etten ole koskaan ollut. Eikä kyse ole täysin kehonhallinnallinen juttu. Omat kädet ja jalat näyttävät vaan niin vierailta. En tunnista enkä tunne niitä omakseni. Mutta vaikka satutan itseäni, en saa silti yhteyttä mielen ja kehon välille. Ne on kaksi eri asiaa, kahden eri ihmisen osia.


Viikonloppuaamuisin olen vihdoinkin oppinut nousemaan sängystä rauhallisesti. Viikolla, kun herätys soi, pinkaisen heti sängystä ylös. En paina koskaan torkkua, enkä jää miettimään edes puoleksi minuutiksi mikä päivä on tai mitä on edessä. Nousen heti. Mutta viikonloppuina jään sänkyyn kun herään. Katselen hetken kattoa, verhoja ja kuvia seinällä. Venyttelen rauhassa ja nousen vasta kun on levollinen olo. Kerrankin osaan rauhottua sängyssä.

Ostin muuten seinäkalenterin, tammikuuta odotellessa.

Innostuin taas tekemään Päivä kuvina-postauksen.

Syömisvammailun takana on aina tietyt ajatukset. Jotkut niistä on joka kerta samoja, ja jotkut vain toisinaan. Tälläiset 'vain toisinaan' ajatukset on yleensä vain jotain tapahtumia niiltä hetkiltä, tai muistoja lapsuudesta. Esimerkiksi yksi ajatusmalli joka pyörii taustalla vain jonain kertoina, on äidin sanomiset. Äitini on mm. sanonut mulle pienenä etten saa lihota enää yhtään enempää. Olin tuolloin normaalipainoinen, sopusuhtainen, ja ensimmäiset kriisit painamassa päälle. 

Mutta yksi ajatus, joka tulee joka kerta, on halu järkyttää jotain tiettyä ihmistä. Tai katsoa, huomaako hän muutosta. Ja yleensä se menee niin, että juuri se jonka haluan reagoivan, ei reagoi. Muut saattavat sanoa jotain, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kaipaan aina juuri jonkun huomion. En sitten tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin sen henkilön huomion. Muuttaisiko se käyttäytymismallia. Pahentaisiko se vain, vai helpottaisiko se olo. Mutta tämä ajatusmalli tekee musta aikamoisen huomiohuoran. Huomiohuoran yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan.

Nyt on kahdenviikon jakso, etten todennäköisesti näe tämänkertaista ihmistä. Takana on laihtumista jo useampi kilo, ja vielä hetki aikaa laihtua. En vain osaa sanoa kuinka paljon kroppa näyttää muuttuneen. Olenko laihtunut riittävästi, että se huomataan. Milloin olen laihtunut niin paljon, että se huomataan. Huomaahan sen joku.

Viimeöinä nukahtaminen on ollut todella vaikeaa. Ahistuskohtaukset alkaa iskeä taas päälle, jokainen "virhe" muistuu mieleen. Jatkuva kertaus siitä miltä olen näyttänyt toisten silmissä. Hassua kyllä, vaikka yöunet on jääneet siihen neljän tunnin kieppeille, en ole töissä yhtään väsynyt. Herätys on siinä 04.30 ja töissä jaksan painaa helposti 8-10 tunnin päiviä. Lisääkin tekisin, jos hommia riittäisi. Mutta kuinkahan kauan sitä jaksaa. Vai tuleeko romahdus vasta koulunpenkillä. Teoriaa teorian perään, ja ei yhtään liikkumista. Vain istumista samassa paikassa ruutupaperi nenän edessä.











Kaipaan virikkeitä. Elän virikkeillä. Jos ei ole tekemistä, syön. Tai nukun. Mutta enimmäkseen taidan syödä. Päivät täytyy saada täyteen toimintaa, ei hetkeäkään hiljaa. Tai kuten viimepäivät, loppu ilta ripulissa kun laksatiiveja menee vähän turhankin paljon.

Jos voisin palata lapsuuteen, lakkaisin puhumasta. Haaveilen siitä usein. Mahdollisuudesta keksiä jo pienenä, ettei tarvitse puhua. Haluaisin olla hiljaa. Haaveilen siitä ehkä siksi, että siten mulla olisi täydellinen syy olla omassa maailmassa. Ei tarvitsisi tuskailla miksei ole sosiaalista elämää. Olisin vain minä omassa pienessä maailmassa.

Tulee lievästi tyhmä olo katsoa jotain videonpätkää, elokuvaa, mainosta ja alkaa itkeä pienestä asiasta. En edes aina ymmärrä miksi alan itkemään. Joskus siihen on selkeä yhteys, joku pieni asia muistuttaa toisen pois nukkumisesta tai lyönnistä. Viiltävästä sanasta tai omasta avuttomuudestaan. Mutta joskus.. Joskus saatan alkaa itkemään vain sitä, kun kissa pelastetaan puusta. En ole koskaan ollut näin tunteellinen. Mutta tämä viime vuosi? Kaikki tuntui muuttuvan. Näytä minulle videonpätkä nauravasta vauvasta ja itken. Näytä minulle kissanpentu, joka nostetaan lätäköstä ja itken. Näytä minulle video, jossa soi taustalla klassinen piano ja itken.

Kaipaan edelleen, että olisin löytänyt hyvän terapeutin. Jonkun johon luottaisin. Jonkun, jonka luokse haluaisin palata. Mutta ei minulla ole siihen varaa. Pahimmillaan kuukauden laskujen jälkeen, minulle jää 100€ ruokarahaa. Ja ei, niissä laskuissa ei ole mitään turhaa. En tilaa lehtiä, kännykkä on pre-paid liittymällä, internetinkin saan tuettuna isältä. Ei mulla olis omilla tuloilla varaa nettiin, jota nykypäivän ihminen ei voi elää ilman. Haaveilen silti rasvanpolttovalmisteista. 

Laukussa kuumottaa uudet laksatiivit. Laskin jo linja-autossa milloin voin ottaa seuraavan satsin, milloin on turvallista ottaa. Haluan aina olla kotona, kun niiden vaikutus iskee. Vaikka työharjoittelupaikassa ei ole ongelma käydä vessassa, silti tuntuu vielä turvallisemmalta laskea ottamisesta 6 tuntia eteenpäin. Olenhan varmasti kotona, olenhan ollut kotona jo ainakin tunnin, mieluummin kaksi. 


Tv:ssä pyörii Olet mitä syöt. Kaikki tuo ruokamäärä pöydällä. Huono-olo.

Tässä tämän postauksen jatko-osa. Eli tässä siis viikonajalta tilastoja:


Syömingit:
7 kuppia Kahvia
12 Glucomannan tabletteja
6 Omenaa
2 dl Juuresliemikeittoa
1 Piltti
1/2 dl ananasta
1/2 dl Vihersalaattia
3 Annosta Puuroa
1,5 dl Pilttismoothie
Annos Kasvismuhennosta
Annos Kasvissosekeittoa
1 Tumma Geishapatukka


Kalorit yhteensä: 1536 / 7 päivää
Eli jos päivässä pitäisi syödä 1800 kcal, viikonaikana pitäisi tulla 12 600 kcal. Vajausta jäi siis viikonaikana reilu 6 päivää. Kahvia normiviikkoon nähden hieman vähemmän, laksatiivienkin käyttö jäi tältä viikonlta, kun kaappi ammotti tyhjyttään.

Viikonaikana tuli käytyä pari kertaa jumpassa ja pyöräilemässä, mutta sykemittari ei toimi, joten kulutusta on tapahtunut kaikkea 700 - 2000 välillä viikonaikana, ehkä.
Oksentamisesta en päässyt tälläkään kertaa eroon, halailin vessanpönttöä viikonaikana 11 kertaa. Tuloksena kitalaki rakkuloilla, kurkku arka ja käheä.

Painosta en tiedä yhtään, kuinka paljon se tippui viikolla. En uskaltautunut vaa'alle ennen, enkä ole vieläkään uskaltanut nousta. Toisaalta se ei anna oikeaa lukemaa muutenkaan, hermostuksissani pyöräytän sitä mittaria näyttämään aina jotain +10-20 kg enemmän, kuin todellinen paino, enkä suostu katsomaan kuinka paljon se näyttää liikaa. Uskon että se on todellinen paino, kun olen antanut sille hieman alkustarttia, en usko että se toimii oikein, jos aloitan nollasta.En itseasiassa edes tiedä milloin olisin punninnut itseni vaa'an oikeilla luvuilla.

Minkä diagnoosin antaisit minulle?

Syöminen on hankalaa muiden katseiden alla. On vaikea tuudittautua siihen lämpimään kieltoon olla syömättä, kuin yrittää syödä samalla vihaten itseään. Tunnen viipyvät katseet lautasellani, näen ihmetyksen muiden silmissä. Näen sen ärtymyksen mitä käytökseni aiheuttaa. Tiedän käytökseni ärsyttävän suunnattomasti muita. Mutta itsehän minä siinä kärsin, itse vihaan itseäni, itse tunnen nälän aiheuttavan ärsytymyksen ja päänsäryn. Itse kärsin huonovointisuudesta ja väsymyksestä. Itse kamppailen itseni kanssa.

Laske hiljaa. Yksi.. Avaa ovi, ja lähde ulos.. Kaksi.. Sulje silmäsi maailmalta, vaivu musiikin transsiin. Kolme.. Taistele itsesi kanssa, vihaa itseäsi. Neljä.. Annan kyyneleen valua poskelle. Viisi.. Laske kuinka monta kuukautta siitä on, kun viimeksi joku halasi sinua oikeasti 20 kuukautta. Kuusi.. Pyydä anteeksi jokaista virhettä minkä teit. Olen niin pahoillani. Seitsemän.. Hyppää sillalta.