Jos toisella ihmisellä, tai ihmisjoukolla on vahvempi tunneolotila. se tarttuu. Tähän perustuu hysteerinen nauru junassa, tähän perustuu myös hysteerinen paniikki junassa. Jos perustan vain tähän faktaan oman käyttäytymisen, se tarkottaisi että mun televisiolla, tai niillä ihmisillä siinä kuvassa, on mua vahvempi tunneolotila. Koska se tarttuu. Nauran, kun ne nauravat. Ja itken, kun ne itkevät.

Mutta voiko se vahvempi tunneolotila tarttua muhun myös siksi, ettei mulla itsellä ole tunneolotilaa? Vai itkenkö nykyään niin herkästi tv:n mukana, koska kaikki ne patoumat joita en aavista, pääsevät purkautumaan.

Pääsin kotiin niin tuli itku. Tänään oli vikat kokeet koulussa, ja opettaja mainitsi samalla kaverille, että hän oli saanut edellisen tietoteknisen kokeen täysin pistein läpi. Hänen tulos oli ollut 100%:sti oikein, pilkulleen oikein. Ja tämä ihminen ei edes kunnolla osannut käyttää kyseistä ohjelmaa. Sain itsekin kiitettävän kurssista, joka oli kaikille odotettua. Mutta miksen saanut kaikkea oikein. Miksi epäonnistuin. Miksi epäonnistuja onnistuu aina ja minä en ikinä?

Kävin kotimatkalla kaupassa, hamstrasin ruokaa pyhiävarten. En vietä joulua, mutta ei sinne kauppaan halua murtautuakaan pyhinä. Joten pakko oli käydä ostamassa jotain. Reppu painoi selässä ja molemmissa käsissä melkein yhtäpainavat kassit. Mun kämpän ja kaupan välillä on pelkkää ylämäkeä. Olin väsynyt. Turhautunut. Vihasin itseäni ja rahaongelmiani. Vihaan joulua. Vihaan ihmisiä. Itkin kotona.

Mulla on aika korkea ärsyyntymiskynnys. Tai ainakin ärsyyntymisenhallinta. Mutta tänään se onnistuttiin ylittämään. Onneksi puhelu päättyi ennen kuin se karkasi käsistä. Mulla on yksi kaveri, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Syy on pääosin siinä, että sen kanssa on hankala mennä paikkoihin. Se on hirmu vaativa ja nirso niistä paikoista missä se voi käydä kahvilla, ja nyt se rupes nirsoilemaan kellonajastakin. Yritin hälle sanoa, että koska mulla on viimeiset koulupäivät, ne on täynnä kokeita, en pysty lähtemään kahville paria tuntia aikaisemmin. Ja se ei ole yhtään todennäköistä, että mä pääsisin koulusta tällä viikolla aikaisemmin. Ei kokeesta voi lähteä kesken kaiken. Tai sitä ennen. Joten me ei mennäkään kahville tällä viikolla. Ja tästä hyvästä hän suuttui mulle.

Nykyään pyrin just tän takia olemaan tutustumatta lähemmin niihin oikeasti erikoisiin ihmisiin. Suurin osa mun ystävistä on erikoisia, mut just siks mulla ei ole elämää kodin ulkopuolella. Ne tuntuu kaikki olevan niin kamalan vaativia siitä missä ja milloin he voivat tavata. En mäkään viihdy kaupungilla joka ilta, mutta onko se niin kamalan vaikeaa edes joskus tehdä sitä mitä minä haluan. En jaksais aina olla se joka miellyttää. Inhoan kun ihmiset sanoo "Mä tiedän ettet sä tykkää tästä yhtään, mut voitaisko mennä tänne/tehdä tätä/syödä tuolla...".

Pääsin eilen pitkästä aika viettämään iltaa. Se ei ollut edes suunnitelmissa alunperin. Tapasin päivällä keskustassa kavereita, ja jotenkin meidän vietto suurimmalla porukalla kesti iltaan asti. Mun alkoi tehdä hirveästi mieli mennä kuuntelemaan livemusiikkia, jonka tarjonta oli surkea eilen kaupungissa. Vain yhdessä baarissa oli esiintyjä. Sain kuitenkin houkuteltua yhden matkaani ja kumpaakaan ei kaduta pätkääkään. Bändi ei ollut sellainen mitä kuuntelisin kotona. Mutta livenä tuppaan tykätä melkein kaikista. Ja tuosta siksi että sai hieman riehua mukana. Eilen sai nauraa mahan kipeäksi ja nauttia musiikista, se basson syke oman sydämen sykkeen rinnalla. Se tunne on mulle parasta kaikessa.

Ja sain eilen kokea omituisuuden, mua yritettiin iskeä baarissa vaikka mun seuralainen on mua kymmenen kertaa kauniinpi!

Lähen viikonlopuks äitiä tapaamaan. Juna lähtee huomenna, ja en ole pakannut mitään. Lippujen ostamisen lisäksi olen laitellut läppäriä. Ubuntun päivittämisen lisäksi olen pari viime päivää tuskastunut ettiessäni matkakatsomista. En haluis kattoo mitään elokuvaa, tuntuu etten jaksa keskittyä niihin. En jaksa sitoutua 1,5 tunnin ajaksi, saatikka 2 tunnin elokuvan ajaksi. En edes vaikka tiedän ettei mulla ole vaihtoehtoja. Musikaalin jaksaisin varmaan katsoa, mutta en tiedä kiinnostaako mua katsoa Sound of music, West side story, Moulin Rogue tai Hair. Olisin halunnut katsoa Rocky Horror Picture Shown, mutta se ei taida sopia yleiseen tilaan. Yritän muutenkin välttää etten katsoisi mitään turhan väkivaltaista tai missä esiintyy alastomia/lähes alastomia ihmisiä. En halua joutua silmätikuksi junassa. Joten päädyin ottamaan DVD-hyllystä draama-sarjoja.

En ole saavuttanut viimeaikoina mitään mistä olisin viisastunut, vahvistunut, tullut järkiini tai edes elänyt normaalia kunnollista elämää. Oksensin taas tänään. Se vain tuli mieleeni, kun näin jakson jossa tyttö oksensi. Halusin tehdä saman. Vain todistaakseni itselleni pystyväni vielä siihen. Halusin näyttää itselleni olevan vielä silläkin saralla sekaisin. En ole muutamaan viikkoon käynyt edes salilla. Olen todella huono ihminen joka heittää vähäiset rahat hukkaan. Olen saanut ahdistuskohtauksia ulkona, sisällä, sängyssä, koulussa... Haluaisin lyödä nyrkin seinästä läpi. Haluaisin lopettaa hengittämisen.

En ole vielä löytänyt omaa identiteettiäni, vaikka kovasti olen yrittänyt sitä etsiä. Peilistä katsoo takaisin kasvot joita en tunnista. Toisinaan pystyn hyväksymään paremmin nuo kasvot omakseni, mutta joskus... Joskus on todella vaikea ymmärtää sen olevan minä. Joskus ne kasvot näyttävät vain niin vierailta. En näe mitään tuttua ja turvallista piirrettä. Silmät ovat tyhjät ja mustat. Vartaloa en halua koskaan allekirjoittaa omakseni, jonka varmasti kaikki syömisvammailua harrastavat ymmärtävät.

Toinen ongelmakohta mulla on nimi. En pidä virallisesta etunimestäni yhtään, mutta käytän sitä kaikissa virallisissa paikoissa. Koulussa, töissä, virastoissa.. Koska on helpompi mennä niin, kuin selittää vanhemmilleni vihaamani nimeä. Vaihdoin toisen nimen pari vuotta sitten. En pitänyt alkuperäisestä, ja ajattelin että näin voin pyytää kavereitani kutsumaan minua uudella toisella nimelläni. Mutta ei mennyt kauaa, kun kyllästyin siihenkin.
Olen muutaman vuoden aikana kehitellyt itselleni monta uutta eri nimeä. Joitakin olen saanut ihmiset käyttämään, joitain käytän itse itsestäni. Mutta jos voisin, vaihtaisin nimeni varmaan vähintään kerran kuussa. Jos se vain olisi sosiaalisesti hyväksyttävää ja normaalia.
Tiedän kyllä miksi teen niin. Luulen uuden nimen muuttavan minua maagisesti. Luulen nimen tuovan minulle joitain luonteenpiirteitä, vaihtavan sosiaalista asemaa, tuovan uusia ihmiskontakteja, vaihtavan asuinpaikkaani/maata, muuttavan kasvoni piirteitä ja muokkaavan kehoa. Harmi ettei se toimi niin.

Viimeajat olen yrittänyt opettaa itseäni vihaamaan ihmisiä. Koska en osaa olla ihmisten seurassa. En ole hauska, minulla ei ole kunnon mielipiteitä, en ole sosiaalinen ja avoin, en ole mielenkiintoinen. Ja on helpompi olla yksin, jos ajattelee itse valitsevansa sen. Jos vain saan vakuutettua itseni vihaavani ihmisiä ja että kaikki on paremmin yksin, on helpompaa kestää hiljaisuutta ympärilläni. Helpompi katsoa avioliittoon astuvia tuttavia.

En muista millon olin viimeks näin väsynyt. Otin iltapäivällä tyynyn ja peiton, ja makoilin lattialla. Vain matto "pehmikkeenä", enemmänkin se suojas lattian kylmyydeltä. Olin sammuttanut valot, ja koneelta soi musiikki. Suljin silmät, ja nukahdin melkein heti. En muista kuulleeni edes toisen kappaleen alkavan. Heräsin jossain vaiheessa naapureiden meteliin parvekkeelta, ja siirryin puoliunessa makuuhuoneeseen. Olin todellakin puoliksi vielä unessa, en jaksanut pitää silmiä koko matkalla auki, en muistanut ottaneeni kännykkää mukaan makuuhuoneeseen, enkä edes kunnolla muista miksi siirryin sänkyyn nukkumaan. Mun ei pitänyt nukkua tänään päivällä, koska nyt pitäisi siirtymään yöunille. Herätyskello soi 04.15 ja huomenna pitäisi oikeasti olla skarppina töissä. Eikä enää tule uni.

Olen vältellyt poliaikaa. Ne pommittaa mua kirjeillä, varaa aina aikoja, ja aina perun ne. Sitten ne yrittänät soittaa takaisin uudesta ajasta ja en vastaa. Ja tulee toinen kirje. Toinen ajanvaraus, jonka perun. Milloinkohan ne tajuavat. En halua mennä sinne. Oli virhe alunperin mennä sinne.

Oon ollu viimepäivät kipeänä, ja kuten todettuna joskus aiemmin, en ole hyvä sairastamaan. Seinät on kaatunut päälle, jonka seurauksena olohuoneen järjestys muuttui. Viritin Tv:n tietokoneeseen kiinni toiseksi näytöksi, olen vahdannut elokuvia, tehnyt suursiivouksen kämppään, syönyt särkylääkkeitä niin järkyttäviä määriä että olen herännyt oksentamaan ne pois. Ja olen myös syönyt valtavasti. Ja nyt tarkoitan todella valtavasti. Olen viikonaikana lihonut 5 kiloa, vain koska en osaa lopettaa syömistä.


En vain osaa lopettaa. Olen ollut todella täysi, mutta silti pitää syödä. Suussa pitää olla koko ajan ruokaa, mun täytyy tietää että sitä ruokaa riittää. yritän syödä ennen kuin ahdistun. Yritän hukuttaa ahdistuksen ahmimisen avulla jo ennen kuin se tulee. Ainakin olen ymmärtänyt lopullisesti sen miksi syön. Ja miksi en osaa lopettaa. Voiko joku antaa mulle vielä avaimet siihen, miten opin elämään ahdistuksen kanssa. Tai etten tekisi sitä mitä oma äiti teki. Söi ahdistukseen, söi suruun, söi ikävään. Söi kaikkiin tunteisiin. Ja minä katsoin vierestä. Katsoin ne vuodet vierestä, ymmärtämättä omaa tulevaisuutta. En ymmärtänyt omaa osaani, en miten voisin auttaa. Hengitin hiljaa vieressä, mutta kun pääsin sänkyyn hengitin raskaasti.

Joku saattaa arvata mitkä kaksi elokuvaa katsoin giffien perusteella. Jälkimmäinen on kyllä eri osasta, mutta tämä on osuvampi tähän tekstiin. Ensimmäisen(gif) katsoin 3 kertaa vuorokauden aikana... Ja pari muutakin leffaa näiden kaveriksi.

Hiljaisuus päänsisällä on ahistavaa. Mulla käy yleensä kova meteli siellä, mutta viimeaikoina on ollut paljon hiljaisia päiviä. Yritän täyttää sen hiljaisuuden kaikin keinoin, mikään ei vaan tunnu auttavan. Sisäilma alkaa tuntua painostavalta, ihan kuin en saisi kämppää viilennettyä tarpeeksi nopeasti.

Seison peilin edessä, ja näen kun pupillit pienentyvät. Näkö sumenee ja takaraivoon alkaa muodostua painetta. Seison ja katson hämärtyneellä näöllä peilikuvaani. Pupillit ovat kohta kadonneet. Ja sitten näkö palautuu äkisti, tuoden päähän valtavan paineen. Ja jatkan taas matkaa. Tiedän, että kun tämä episodi käy, on hyvin todennäköistä että pyörryn. Pyörryn yleensä silloin jos liikun. Jos jatkan matkaa liian aikaisin. Petollisintahan se on yöllä, kun ei huomaa näön sumenevan. Monet kerrat olenkin lyönyt pääni, kun en osannut pysähtyä.

Mutta en enää hymyile. Hymy on turha. En enää kosketa muiden elämää.

En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Se käynti ei ensinnäkään alkanut hyvin. Istuin 20 minuuttia, kun hoitaja unohti varanneensa mulle ajan. Sitten syytti mua miksen sanonut sille mitään, kun käveli kaks kertaa mun ohi. Ei ole mun tehtävä itkeä sun unohduksista. Nyt käyn viikottain punnituksessa, ja lähdin sieltä luvaten että painoon on tullut joku muutos. Voi kuule, kyllä siihen muutos tulee, ei vain se jota toivoit. Ja uhkaile vain pakkohoidolla, sinne on vielä pitkä matka, että siihen saatte tarpeeksi materiaalia.

Olen aloittanut sodan, ja käyn sen loppuun kovilla aseilla.

Oon ollut kotona useamman päivän, koulusta on ollut etäpäiviä. En oikeen osaa viihtyä koko päivää kotona. Se purkautuu usein sillä, etten tiedä miten päin olisin, hakkaan päätä seinään, syön kolmen ihmisen edestä ja ahdistun. Mutta nyt olen saanut viihdytettyä itteäni kehittämällä ihan uudet rituaalit. Olen muuttanut asumaan sänkyyn.

Herään 8 tienoilla. Ensimmäisen kerran herään kyllä jo 05.30 mennessä, koska arkipäivien herätys soi 05.15-05.30 riippuen päivästä. Hyvä tietää, ettei unirytmi ole sillä pilaantunut, ettei ole koulussa tarvinnut käydä.

Vessareissun jälkeen kuuluu joka aamuiseen rituaaliin käydä kahdella vaa'alla. Toinen on digitaalinen, toinen "mekaaninen". Digitaalisesta loppui tänään paristo, ja mulla menikin 10 minuuttia pannikinomaiseen etsimiseen mistä saan lainattua siihen patterin. Miksi juuri sinäpäivänä, kun kaupat on kiinni?

Tässä vaiheessa nappaan pöytäkoneen päälle, luen uutiset lukuisilta eri nettilehtisivustoilta, käyn selaamassa pari-kolme eri huumorikuvasivustoa ja sitten siirryn pelaamaan. Pelaan mielialasta riippuen Sims 3:sta tai Diablo 3:sta. Omistan lukuisia muitakin pelejä, mutten ole jaksanut avata niitä pitkään aikaan. Portal houkuttelee silloin tällöin, Alice in Madness myös, Mystikin on jäänyt viimeaikoina..

Pelattuani parisentuntia, siirryn sänkyyn. Nostan läppärin ja laitan musiikin soimaan ja alan lukemaan. Vähän riippuu mitä luen, saattaa yhtäkkiä vierähtää pari-kolme tuntia. Viimeajat olen lukenut pääasiassa syömisvammailuun liittyviä kirjoja.

Loppu päivä meneekin siinä, että vuorottelen kirjaa ja läppäriä. Luen pakonomaisesti uutisia, käyn epätoivoisesti katsomassa onko mitään uusia kuvia tullut, ja käyn urkkimassa olisiko joku päivittänyt blogiansa. Jossain vaiheessa saatan ottaa koomapäikkärit, mutten aina. Toisinaan siirryn pöytäkoneelle pelaamaan vielä hetken. Sen tavan olen saanut, että puol 8 käyn arkisin katsomassa Salkkarit. Myönnän katsovani vain siksi, että yhdelle hahmoista on kai kehittymässä anoreksia. Pöytäkoneen nappaan kiinni 8 jälkeen ja sen jälkeen siirrynkin läppärin syliin.
 
Nukkumaan siirryn keskiyön tienoilla, viimeistään kun kello näyttää 01.30 pakotan nukkumaan. Nukahdankin kahden peiton, 7 tyynyn, kirjakasan, pehmolelun ja kännykän kanssa sänkyyn. Läppärin jaksan sentään vielä siirtää kirjahyllyyn odottamaan aamua. Kännykkä on tärkeä siksi, että Spotifyn kautta mulla soi musiikki koko yön.

 Ja saatan syödä joskus jossain välissä. Jotain pientä. Ehkä. Ja saatan myös lähteä juoksulenkille 23 aikaan.

Mä alan kyllästyä, kun ihmiset aina toitottaa etten näytä niin painavalta. Muistan miten äiti kerto, että lääkäri punnitti mut vauvana useamman kerran. Ei kuulemma uskonut, että niin siro vauva painaa niin paljon. Hänen sanoja, ei minun. En ole koskaan tuntenut itteäni siroksi. Mutta jokin mussa painaa. Oon aina 5-10 kiloa painavempi, kuin miltä näytän. Tää ei oo mun silmissä, vaan muitten. Omin silmin painan varmaan 100 kiloa enemmän, kuin mitä vaaka näyttää. Se vain pistää nyppimään jossain vaiheessa. Muistan skitsonneeni osastolla lääkärille joka ei uskonut mun painoa, että hakee sen vaa'an tähän niin näytän. Ei hakenut.

Oon alkanut haaveilla kissakaverista. En vaan saa sille siunausta, kun jouduin vasta vuosi sitten luopumaan koirasta. En pärjänny sen kanssa, en niin mitenkään päin. Sillä oli aivan oma tahto, johon en ikinä oppinut vaikuttamaan. Eikä se oikein viihtynyt, kun saatoin tehdä 10-12 tuntisia päiviä. Ei kuulu oikein koiran luonteeseen olla niin pitkään yksin, harmillista kyllä.

Ruokamyrkytysepisodista jäi päälle yleinen etovuus. Nyt jos syö jotain, ihan mitä tahansa, tulee todella huono olo. Saan helposti muutenkin erilaisia kammoja ruoan suhteen, ja kaikki oksennustaudit on vaikuttanut jotenkin. Meni 10 vuotta, ennen kuin suostuin juomaan appelsiinilimsaa uudestaan, sitä piti aina oksennustaudissa juoda lapsena. Daim-jäätelöön en ole koskenut ensimmäisen kerran jälkeen. Ja en enää ikinä pysty syömään kermaperunoita, enkä vanukkaita. Tästä taisi jäädä kammo kaikkeen ruokaan. Ei enää mitään ikinä. Viimepäivinä mun mielessä on pyörinyt vain kysymys, kuinka nopeasti paino voi tippua. Jos lopetan nyt syömisen täysin, paljon painan viikon päästä. Tai kahden. Entä uudenvuoden aattona?

Tää päivä on ollut varmaankin raskas. Ottaen huomioon, että nukuin just tossa kevyet 5 tunnin päikkärit. Ja oli hieman työlästä silti nousta, olisin voinut vielä jatkaa ainakin makoilua. Eilen sain pakotettua itteni syömään. Joka kostautui 5 aikoihin aamuyöstä todella pahasti. Heräsin oksettavaan oloon. Sain työllä ja tuskalla tapeltua itteni vessaan. Raahautumisen aikana iski päälle todella paha tuskanhiki, ja peili osoittikin mun olevan harmaankalpea ja silmät seiso päässä. Vähän aikaan makoiltuani pienenä pallona kylppärin lattialla tuli oksennus. Sain ruokamyrkytyksen. Ironista, heti kun syön keho keksii tavan saada mut silti oksentamaan se pois. Eniten pelkäsin sitä, et mun täytyis perua polikäynti, mut ei onneks tarvinnut. Yks oksennuskerta riitti, sen jälkeen on ollut vain kuumeinen olo.

Polilla tää sijainen oli hyvä ja huono. Hyvää hänessä oli se, että tää haasto mua. Se oikeesti kyseli, vaati tietää ja yritti jotenkin auttaa. Lupas puhua mun lääkärille ensviikolla ennen mun seuraavaa käyntiä ravintoterapeutille lähettämisestä. Se kun menee ainakin meillä lähetteellä. Miten painon pudottajat sit pääsee sinne? Sain myös kerrottua kaiken. Ihan kaiken. Ainakin kaiken mitä muistan olevan kerrottavana. Yritti tää lääkkeille mua laittaa, ja yritti jopa että hakisin lähetettä sairaalaan. Minen koulua jätä kesken tän takia. Ihan sama, vaikka kuihtuisin pystyyn, oon löytänyt ammatin missä mun on hyvä olla.

Puhuttiin paljon mun suomisistä, ja siitä miten siihen sais muutoksen. Ei meinannut vain ymmärtää, etten osaa. Jos pyydät mua syömään tänään normaalin päivällisen, en osaa lopettaa siihen. Heti, jos syön, se muuttuu rajuksi ahmimiseksi. Siksi mä paastoan. Toisaalta siksi kävin myös kirjastossa lainaamassa Painonvartijoiden keittokirjoja. Niissä on valmiiksi kalorimäärät. Ja mä kun elän 100 kalorin annoksissa. Näin hei saa syödä 5 kertaa päivässä tarvittaessa!

Törmäsin aamulla myös ihanaan linja-auto kuskiin. Olin päättänyt mennä tuon 3 kilometrin matkan polille linja-autolla, kun olo ei ollut mainio. Siinä tuli sitten Siirtolinja, joka kysyi mitä vuoroa odotan. Kerroin, niin hän sanoi vievänsä mut toisen linjan pysäkille, tää mitä odotin ei todennäköisesti ollut tulossa. Siellä oli jotkut sivutiet kuulemma sellaisessa kunnossa. Kerroinkin sitten, etten pyrikkään kuin siihen TK:lle, niin hän lupasi jättää mut siihen. Olin sen ajomatkalla. Kiitos, en tiedä mitä hyvää olin tehnyt ansaitakseni tämän karmallisen teon.

Jännitys ja ahdistus hiipii sisustaan. Torstaina olisi polikäynti. Tapaan vihdoin tämän mystisen ihmisen, jonka tarkoitusta en tiedä. Kuka olet, mitä olet, miksi olet? Olen yrittänyt stempata itteäni, että kun pääsen huoneeseen, ja olen selvittänyt mysteeri-ihmisen tarkoituksen, aion oksentaa kaiken ulos. Kaiken mikä ei ole normaalia. Kaiken mikä ei ole tervettä. Pähkäilkööt siinä sitten, mitä tehdä minun kanssa. Pelkään kuitenkin, että teen sen vakiotempauksen. Vaikenen. Olen hiljaa, vähättelen ongelmiani. 



Oon viimepäivinä kirjotellut itselle kaikkia lappuja ympäri kämppää. Mitä lukee milloin missäkin. Hygieniapassi pahensi mun itse itselleni kehittämää bakteerikammoa. Mä aikanaan keksin tavan, miten pystyn "viattomasti" kieltäytyä viemästä ruokaa kotiin vanhempien luota. Molemmat asuu sen verran kaukana, ettei ruoka oikein kätevästi pysy kylmänä koko matka. Ja jos ruoka sisältää maito- tai lihatuotteita, niin oli hirmu kätevä sanoa, etten luota ruoan pysyvän kunnollisena kotio asti. Oon ollut pienestä pitäen vähän hankala syömään muutenkin seissyttä ruokaa, joten ei se porukoitten korvaan mitenkään erikoisesti kalskahtanut. Ja kaikki ruoka meni veljien matkaan. Muutenkin kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen hankaloitti ruoan kuskaamista kotiin.

Olen ollut viimevuosien aikana milloin milläkin ruokavaliolla. Vuoden verran kasvissyöjä, toisen vuoden vegaani, viime aikoina olen syönyt silloin tällöin kanaa ja kalaa. Punaiseen lihaan en ole koskenut vuosiin. Punainen liha ei ole koskaan oikein maistunut, mutta yksi joulu sain tarpeekseni joulukinkusta. Siihen loppui kaikki punainen liha. Ei enää ikinä. 

Katselin käsiäni eri asennoissa viisi minuuttia. Olin vähintäänkin vakuuttunut siitä, että oikea käsi oli harmaampi, kuin vasen.

Tänään on ollut.. outo päivä. Koulun suhteen meni normaalisti, jaksoin olla super kärsivällinen auttaessa kaveria tehtävissä. En vilkaissutkaan opettajaan, jonka tiesin koko ajan kuuntelevan mun auttavan toista. Mua ei kiinnostanut pätkääkään arvostiko se mun auttamista, vai oliko se valmis näpäyttämään ettei toinen opi, jos koko ajan autan vieressä. Mä vain halusin auttaa.


Mutta, kun pääsin kotiin... Aluksi iski ahmimishimo. Söinkin varmaan kahdenpäivän kalorit parintunnin sisään. Eli ei mikään über-bulimia kohtaus, mutta ei nyt mennä kuitenkaan normaalin ruokahalunomaavan ihmisen syömingeilläkään. Mutta jotain tapahtui, kun menin sänkyyn karkuun yläkerran naapuria. Yläkerrassa asuu joku jätkä, joka laulaa todella kovaa. En jaksa kuunnella sitä, vaan pakenen puolisulkevien kuulokkeiden taakse oman musiikin hoteisiin. Kuunnellessa musiikkia, sain yhtäkkiä idean. Halusin estää tulevaisuudessa ahmimiset, ja sen, etten ole varma paljon syön. En halua syödä päivässä 200 kaloria enempää, ja niinä päivinä kun erehdyn liikkumaan, olen sallinut 500 kaloria. Päätinkin tehdä 100 kalorin pussukoita ympäri kämppää. Mulla on 100 kalorin wok-sekotuksia pakastimessa viikon edestä, kaapissa piilossa 100 kalorin herkkupussit. En pysty kokonaan estämään itteäni vieläkään syömästä makeaa. Mutta en halua syödä yhdeltä istumalta 1700 kalorin edestäkään niitä. Ja näin pussi-ihmisenä nyt tiedän monta pussia voin päivässä ottaa. Ja yksi herkutteluhetki vie yhden pussin. Pitäisi vielä kana punnita ja pussittaa, minkä tänään ostin. 100 kaloria ja pusiin.

Oksensin muuten eilen...

En tiedä pystyykö kukaan teistä lukihoista samaistumaan seuraavaan tekstiin. Mutta haluan nyt jakaa yjden niistä syistä, mikä saa mut aina palaamaan tähän pisteeseen takaisin. Syy, mikä muistuttaa mua vihaamaan itteäni.

Olen käynyt baareissa joittenkin mielestä tarpeeksi, omasta mielestä silti liian vähän. Olen käynyt yksin, ryhmissä, ja kahden kesken. En koskaan silloin, kun olen seurustellut, jostain syystä. Ehkä en uskalla olla se lääppivä pari baarissa. Tai ehkä en ole kaivannut alkoholia suhteessa. Mutta aina, kun käyn baarissa törmään yhteen ilmiöön. Mua ei ole _koskaan_ yritetty iskeä baarissa. En kaipaa mitenkään palavasti sitä, mutta jos on käynyt baareissa yhtä monesti kuin minä, sitä odottaisi että edes joskus joku. Mutta ei. Ei koskaan. Olen katsonut monet kerrat kyllä vierestä kun kavereita tullaan jututtamaan "sillä silmällä". Joskus ne lähtee toisen matkaan, joskus vaihtavat vain numeroita ja joskus vain.. Kieltäytyvät kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti.

Se jää mieleen. Se aluksi jäi vain kytemään takaraivoon. Ajatus siitä, miksi mua ei pidetä viehättävänä. Ja koska se perustuu aina täysin ulkonäköön, on siinä jotain vialla. En osaa tällä hetkellä sanoa yhtään kohtaa kropasta, josta pitäisin. Hiukset ei ole enää niin paksut, kuin nuorempana. Sormet on lyhyet ja paksut. Vihaan jalkojani, varpaitani, reisiäni. Pohkeet ovat paksut, yrittävät kilpailla reisieni kanssa. Vatsa ei ole timmi, vaan löysä hyllyvä irstas. Rinnat riippuvat turhina rumina ulokkeina. Eivät ole enää edes napakat, vaan painovoima teki niihin temppunsa jo teini-ikäisenä. Naama näyttää sotatantereen uhrilta. Silmät ovat aina puoliummessa, väsyneet, kyllästyneet. Ja kädet hyllyvät vieressä. Mistä voisin pitää. Ja miten voin korjata tämän vääryyden.

Pelkään myös laihtumista. Sitten kun olen laihtunut, kelpaanko edelleenkään kenelekään. Vai kääntääkö naamavärkki kaikki iskemään edelleen kaverit ympäriltäni. En ikinä opi rakastamaan itteäni, joten ei kukaan muukaan voi oppia rakastamaan mua. Tiedän sen. Mutta silti vihaan itseäni. Ja silti palaan baariin. En enää yksin, se on kuin isku kasvoja vasten.

Löydän muuten viikoittain uuden luomen iholtani.

Miksei nää syömingit voi mennä taaskaan normaalisti. Tänään aiemmin postauksessa kerroin, miten oon jopa pitänyt muutaman päivän laksatiiveista taukoa. Ei tainnut edes tuntia mennä siitä kirjotuksesta ja purkki napsahtu uudestaan auki. En enää edes laske monta otan, en tiedä ennen seuraavaa päivää otinko paljonkin liikaa. Tiedän huomisen päivän menevän vatsakivuissa, ripulissa, itseinhossa.. Mutta samalla tiedän ansainneeni sen. En ota laksatiiveja, jos en ole syönyt. Syön ja teen kaikkeni rankaistakseni itteäni siitä.



Alan muutenkin epäillä mielenterveyttäni pahemman kerran. Kuten olen todennut jo parissa postauksessa, en ole koskaan viillellyt. Mutta se on alkanut pyörimään päässä. Se idea kytee mielen syöverissä yhä vahvempana. Haluan nähdä ja kokea, miksi siihen tarttuu niin moni. Helpottaako se edes hetken. Vai onko se vain uusi tapa vihata itteään lisää.

Rakastan talvea. Sitä ei kukaan pysty mussa muuttamaan, vaikka kuinka haukutte pakkasta ja lumisadetta. Parivuotta sitten lunta tuli todella paljon. Ja kaikki vihas sitä. Kaikki muut paitsi minä. Toivoin itse vain lisää lunta, rakastin niitä kinoksia, uutta lunta maassa, jossa sain olla ensimmäinen kulkija. Lumisateessa kävely rauhoittaa. Jokavuosi odotan milloin tulee ensilumi. Odotan jo niitä ensimmäisiä lumihiutaleita, mutta eniten odotan sitä lunta, joka jää maahan. Eilen täällä tuli lunta, joka on vieläkin maassa.

Oon ollut myös kuumeessa torstaista asti. Ei se kyllä estänyt body combattiin menemistä torstaina ja perjantai iltana menin käevlemään lumisateeseen. Nyt ei sada lunta, mutta haluan silti ulos. Oon aina ollut huono sairastamaan. Muksuna saattoi olla yli 39 astetta kuumetta ja juoksen ympäri kämppää. En osaa enää onneksi olla pitkään paikoillani. Kaipaan tekemistä. Kaipaan syitä lähteä pois kotoa. Mutta pitkän päivän jälkeen, en pääse tarpeeksi nopeasti kotiin. En osaa päättää missä haluan olla, aina muualla on parempi.

Jatkan vielä tätä lumentäyteistä postausta kertomalla sen yhden ainoan vian lumessa. Toisaalta kyllä pidän siitä, miltä lumen narskuminen askelten alla kuulostaa. Mutta samalla se kertoo, kuinka painava olen. Mitä kovemman äänen lumi pitää jalkojen alla, sen painavempi olen. Mussa on vielä liikaa tavaraa, vaikka paino on tullut reippaasti alas. Se jostain syystä tulee koko ajan alas, vaikken syö mitenkään erityisen vähän. Olen tämän viikon aikana saanut käytännössä joka päivä ahmimiskohtauksen. Alkuviikolla korjasin ne laksatiiveilla, mutta torstaista asti en ole niitä ottanut. Ne ei jotenkin sovi kuumeisen olotilan kanssa. Pelkäänkin, että huomenaamuna paino on noussut 5 kiloa. Ja ihmettelen miksi kuukautiset ovat myöhässä. Enkä ole edes vällyjenseassa pyörinyt.


Odotan jo pyhäinpäivää, hautausmaa on upeimmillaan silloin. Myös minä käyn jättämässä kynttilän läheisilleni. Kynttilään vaan joutuu joka vuosi kirjoittamaan yhden uuden nimen. Nimiä on jo liikaa.

Sain puhelun. En vain ihan siltä henkilöltä, jolta sitä odotin. Sihteeri, jolle soitin soitti takaisin ja varasi vain ajan. Ei mitään selitystä eiliseen. Kertoi kyllä henkilön nimen, mutta ei mitään onko kyseinen henkilö vain sijainen, toinen vakituinen työntekijä, lääkäri vai kuka. Ja onko tapaamisen aihe vain kartoittaa tilanne, vai otetaanko mut siipien alle suosiolle hiaman pidemmäksi aikaa heti alkuunsa. Aika varattiin ensiviikolle. Sitä odotellessa, miljoona kysymystä päässä vartalo kipusignaalein kirkuen toivoa.

Kävin myös jumpassa. Jos joku väittää hypnoosin olevan suihku mielelle, mun mielestä kunnon liikunta on sitä. Sen jälkeen on melko pitkään hyvä olo. Sen jälkeen ei ole nälkä. Mukavan raukea olo, sellainen että voisi ottaa peiton ja hyvänkirjan ja sulloutua sohvan taakse. Näillä sanoilla menenkin lukemaan kirjaa.

Kävelen täällä tulisilla hiilillä. Päätin lopulta etten odota sen 10 kilon pudotusta ennen kuin otan yhteyttä poliin. Päätinkin soittaa jo nyt. Ainoa vaan, etten ehkä pääsekään takaisin. Oma työntekijä ei ole enää siellä. Onneksi, en jotenkin tykännyt siitä enää. Huomenna mulle soitetaan viimeistään ja selitetään asia. En ymmärrä kyllä mitä selittämistä siinä on, eikö olisi voitu vain sanoa saanko alkaa käydä uudestaan tapaamisissa vai en. En tarvitse mitään selityksiä hermolomista ja muista. Vain kyllä tai ei. 

Silti hermoilen. Hermoilen sitä, miksi se puhelu pitää tehdä. Vai tehdäänkö mulle nyt puhelimitse tilannekatsaus, kuinka pahassa jamassa olen. Tarviinko apua heti, vai riittääkö että odotan ensivuoden alkuun. En kyllä tiedä mitä tekisin, jos käskettäisiin odottamaan. Se vain meinaisi, etten ansaitse vielä apua. En ole tarpeeksi pahassa jamassa. En ole vihannut ja rankaissut itteäni tarpeeksi. 

Olisi pitänyt soittaa jo aiemmin. Tai ei ollenkaan. En nuku tänäyönä. En pysty hengittämään huomenna. Mikset jo soita. Ja kaikki tämä vain siksi että olen riistänyt itteltäni ruoan. Ja vihaan peilikuvaani. Vihaan sitä kuvaa mikä on palanut sarveiskalvoille. Repikää se irti.


Laksatiivien yliannostus jo kolmatta päivää peräkkäin, mutta täällä sataa lunta!

Mun ystäväpiiri koostuu lähinnä ihmisistä joilla on vain ongelmia. Ongelmat on kaikkea syömisvammailusta ahdistukseen väkijoukossa ripauksella, tai pikemminkin kulhollisella masennusta ja ylitsepääsemätöntä väsymystä. Välitän näistä ihmisistä silti paljon, jokainen on täydellinen minulle ongelmineen. Mutta jokainen keskustelu on myös niin raskas heidän kanssaan. Keskustelut on kuin pokeripeli, katsotaan toistemme ongelmat ja korotetaan omilla. Voittaja on se, jolla on pahimmat/eniten ongelmia ja palkinnoksi hän saa loppu päivän puhua omista ongelmistaan muiden auttaessa. Ja jotenkin olen varma, että jotkut huijaa. Varmasti värität värisuoraasi korteilla hihastasi. 

En ole terapeutti, olen opiskellut psykologiaa yhden kurssin verran aikoinaan lukiossa. En osaa auttaa, vaikka ongelmanainen olen ollut suurimman osan elmästä. Silti tunnen sen valtavan velvollisuuden pelastaa muut. Miksen tietäisi paremmin miten tehdä ja toimia, kun en itse toimi niin. Katsokaa minua, minä näytän miten käy kun toimitaan väärin. Kuulkaa minua, katsokaa tekoni. Hävitkää kerrankin se pokeripeli ja olkaa siitä kiitollisia. 

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Pelkään tulevaisuutta. Pelkään sitä epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Jos pystyisin, haluaisin tietää nyt miten mun elämässä käy. Inhoan olla tiedoton. Siksi vihaan myös yllätyksiä. Tai uuteen kouluun/työpaikkaan/harrastukseen/kaupunkiin/tapaamiseen/jne. menoa. Kaikki, mitä en tiedä on todella pelottavaa. Se on ollut melkolailla aina niin. Olen aina jännittänyt ja pelännyt uusia asioita. Moni tuttavuus ja harrastus onkin jäänyt kokematta rohkeuden puutteen takia.

On myös hankala luopua tutusta ja turvallisesta. Jo, koska tiedostan tämän, liian usein satutan ja rankaisen itseäni luopumalla jostain mihin olen turvautunut, jotain mihin olen luottanut, äkisti. Kuin laastarin repäisisi liian aikaisin. Tuntuu, että mun elämän tärkein missio on satuttaa itteeni mahdollisimman paljon, mahdollisimman monella ja luovalla tavalla. 

Mulla on keino millä taistelen ahdistuskohtauksia vastaan. Se ei ole lääkkeet, koska vihaan niitten väsyttävyyttä. On liian usein tilanteita, ettei sovi mennä ihan turraksi, voimattomaksi ja väsyneeksi. Ja toisekseen, ne väsyttävät vielä pitkään. Vaikka nukkuisi yöunet, sen aamulla tuntee kehossaan syöneensä niitä tabuja. Joten lopetin niiden tarvittavien käytön jo yli 1,5 vuotta sitten.

Nykyään ahdistus vaihtuukin päänsärkyyn. Ja se johtuu täysin siitä, että hakkaan itseäni päähän. Ei mitään kevyttä taputtelua päälaelle tai poskiin. Kunnon iskuja päähän, poskiin ja niskaan. Vaihdan ahdistuksen kipuun, ei väsymystä vain särkyä.

En ole normaali, niin monella tapaa viallinen. Monella tapaa tyhjä olo sisällä. Ontto, jotain puuttuu.

Tänään oli hyvä päivä. Niin monella tapaa hyvä päivä. Työharjoittelu päättyy huomenna, ja olen itseasiassa hieman surullinen siitä. Viihdyin tuolla hyvin. Ja se näkyy myös työtunneissa. Olen ollut monena päivänä yliaikaa, vain koska mulla oli hauskaa. Ja saan tehdä käytännössä kaikkea. Ja ne ihmiset.. Ne vaan on niin ihania.


Tein myös päätöksen terapian suhteen. Aion hankkia apua aikaisintaan vasta, kun olen laihtunut 10 kiloa. Ne kilot, kun on kadonneet nurkan taakse, aion ottaa tilanteen uuteen pohdintaan. Tiedä sitten haenko vielä silloinkaan apua, mutta sitten teen seuraavan "tilannekatsauksen". Ei kukaan tällaista nautaa aio auttaa. Ei kukaan voi tuntea sympatiaa, huomiohuora, empatian kitisijä paska ei sitä ansaitsekaan. Tahdon kääntää maailmani ylösalaisin ja nurinkurin. Haluan seurata jänistä kaninkoloon ja pudota. Piiloudutaan yhdessä hatun alle kissan viereen sankkaan sumuun.

Olen taas pohtinut terapiaa. Olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia sen suhteen. Lueskelin kaikkia lappuja, mitä olen saanut. Mulle tehtiin parisen vuotta sitten psykologinen testi, jossa oli se kuuluisa musteläiskä-testi. Ongelmakohtina mulle on annettu mm. estynyt persoonallisuushäiriö,  tulkitsen tilanteet (puheet, eleet, teot, jne.) itteni kannalta aina negatiivisesti, ahdistus, paranoidistyyppinen pelko-oireilu, itsemurhariski, vaikea masennus ja syömishäiriö. Yksi tarkka lause lausunnoista: ... missä epätoivoiset itsetuhoiset impulssit lisääntyvät ja ovat muuttuneetkin oudoiksi itsensä vahingoittamisyrityksiksi.



Olen jopa joskus ottanut lyhyesti katsekontaktia. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. En vain pysty siihen. Katse on niin petollinen. Se paljastaa liikaa. Näen liikaa. Ja lukuisia uusia lääkkeitä tai lisäyksiä jo "käytettyihin" lääkkeisiin. Suurimpaa osaa en edes tunnista, en koskaan hakenut apteekista. Ehkä nämä on ne esteet rahatilanteen lisäksi miksi en koskaan pyri terapiaan. Ja myös se, että mulle tulee tosi herkästi sellainen olo etten tahdo jonkun ihmisen tietävän mun asioita. Ja suutun, jos mun pitää kertoa. Se ei välttämättä tule edes heti. Saatan muutaman kuukauden kertoa "hyvin". Sitten joku menee mun päässä vikaan, ja en halua sanoa mitään, mun asiat ei enää kuulu sille.



Milloin olen mennyt reunan yli? Milloin ahdistus, itsetuhoisuus, itseviha ja syömättömyys on mennyt rajan yli ja voin hakea apua. Milloin apu on tarpeen. Ja milloin osaan ottaa sen vastaan? Pelkään myös, että jos alan etsiä apua, en löydä sitä. Entä jos kenelläkään ei ole aikaa? Tai ne, joilla on aikaa, meillä ei synkkaa.

Haluan nyt tuoda jonkun vähän piristävämmän tekstin kaikkien näiden syömisvammailujen, itsetuhon, masennuksen ja muun keskelle. Toki oon nyt tehnyt jo kaksi Päivä kuvina- postausta, mut halusin tuoda esille sitä mitä mulla on kotona ja joka saattaa kertoa jotain mun luonteestakin. Mulla on muutama esine, johon oon kiintynyt, tai joita vaan arvostan vähnä enemmän. En ihan kaikista sellasista esineistä halua ottaa kuvaa, ne olisi liian paljastavat kuvat koko maailmalle. Toki jo tästä kuvahässäkästä mut pystyy periaatteessa tunnistamaan.