Mä olen elämäni aikana kerennyt tehdä paljon hallaa keholleni eri tavoin. Joistakin teoista mulla on vieläkin pysyviä jälkiä, toisista muistoja vain mielessä. En usko, että kaikkea edes muistan. Olen vajonnut synkkyyteen, noussut sieltä ja vajonnut uudestaan. Olen saanut diagnooseja, olen taistellut niitä vastaan ja lopulta unohtanut ne, enkä ole sittemmin niistä kenellekään puhunut. Olen ollut hyvin ankara itseäni kohtaan, enkä sitä koskaan varmaan osaa lopettaa. Se on osa minua. Joten siirrän energiani johonkin muuhun, kuin yrittäisin sitä väkisin lopettaa. Annan hengityksen tasaantua. Ja vielä kerran painan pääni kylpyammeen pohjalle.

Tämä jää blogini viimeiseksi postaukseksi. Tätä ennen pidin pitkän tauon, jolloin totesin etten pysty tänne enään rehellisesti asioista kertomaan. Koska jos saan pienenkin takapakin, tiedän syytösten määrän olevan valtava. Kommentoinnin täydellinen estäminen ei kuitenkaan istu blogimaailmaan. Kiitos kaikille lukijoille, olitte mukana sitten vain vasta hetken tai pitkän matkan mitä kerkesin tämän kanssa kulkemaan. Ainakaan toistaiseksi en piilota tekstejä, vaan ne saa jäädä tänne kertomaan viestiä yhdestä pienestä matkasta.

Nyt on kulunut viikko siitä, kun sain tietää olevani raskaana. Miehelle kerroin heti ja keskusteltiin asiasta. Jos asiat menee hyvin, ei tule keskenmenoa tai käy ilmi, että kyseessä onkin tuulimunaraskaus, niin n. 9kk päästä saan esikoiseni. En olisi tätä lasta välttämättä pitänyt, jos lapsen isä olisi luonteeltaan vastuuton. Voin kuitenkin luottaa häneen, kyllä se meistä huolen pitää niillä kyvyillä mitä osaa. Tiedän kuitenkin jääväni paljon yksin asian kanssa.

Toivon itsekkäästi myös, että lapsen saaminen opettaisi minua laittamaan syömisvammailut uuteen perspektiiviin. En ole nyt viikkoon oksentanut, en edes pahoinvoinnin takia. Olen ollut oikeastaan tietynlaisessa shokissa uutisesta. Enkä ole edes viikkoon ollut hetkeäkään yksin. Joko töissä, tai mies on ollut täällä. Nyt sain vihdoin muutaman tunnin rauhan.

Itse en ole uskaltanut kertoa uutisesta muille, kuin miehelle ja parhaalle ystävälleni. Mies on huuellut kaikille, jopa tuntemattomille vastaantulijoille ja kassantädeille. Myös hänen perheensä ja osa sukulaisista tietää. Pelkään kertoa omille vanhemmilleni. Ehkä sitten ekan ultran jälkeen... Riskinähän on vielä, että tämä meneekin kesken.

Mulla nousi kuume torstaina, kävin töissä pyörähtämässä, josta sitten lähetettiinkin tk:n kautta kotiin. Kuumeen kun lopulta laski, niin olen jotain jaksanut touhutakkin.

Joten tässä viikonloppua kuvina.



Rakensin kissalleni raapimispuun, sain kerättyä sen osat pääosin ilmaiseksi, joten koko raapimispuulle tuli hintaa 5€. Kuumaliimailessani narun loppuja kiinni, onnistuin polttamaan sormeni melko pahasti. Kävi pieni moka, peukalo kärsi eniten.

En jaksanut makoilla koko sairaslomaani sohvalla tuijottaen tv:ruutua, joten ostin samalla palapelin koottavaksi.

Kävin myös jääkaapin lävitse, ja huomasin ettei alkoholi ollut maistunut pitkään aikaan. päiväys oli tullut vastaan aikoja sitten. Uskalla olla erilainen.

Ja viimeinen shokkiuutinen viikon päätteksi.

Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä. Olisin niin kaivannut parin päivän levon ennen uuden työviikon aloitusta, mutta se ei ollut mahdollista. Ja ensiviikolla sitten 6 työpäivää putkeen. Eniten pelkään sitä, että seuraavallakin viikolla meidän täytyy tehdä viikonloppunakin töitä. Ei sitä sitten tiedä kauanko sitä jaksaa. Raskas fyysinen työ, ja vain päivän lepo viikolle. Etenkään mun ruokailutottumuksilla.

Tänään sitten meninkin sen edestä. Olin koko päivän ulkona, täällä oli messua ja muuta yleisötapahtumaa. Illalla sentään rauhoituttiin jätkän kanssa katsomaan yksi leffa sohvalle. Ja nyt pitäisi alkaa miettiä pikkuhiljaa jo petiin menemistä. Jätkä tokasi tänään, että olisin laihtunut. Voiko viikossa muka laihtua niin paljon, että sen joku huomaa. Voiko jatkuvalla oksentamisella laihtua niin paljon, vai onko mun kroppa tosissaan nyt niin kuiva, että turvotus olisi vetänyt mahaa sisäänpäin, saaden valheellisesti mun näyttävän laihemmalta.

Se alkaa karata käsistä. Oma toiminta. Ainoa hetki päivästä, jolloin syön ilman oksentamista, on töissä. Kotona en osaa enää toimia. Olen 2 kiloa "laihtunut" parin päivän aikana. Eli olen 2 kilon edestä oksentanut nestettä elimistöstä, estänyt sen imeytymistä. Tunnen sen suonenvetoina jaloissa, sormet ei suoristu, kädet puutuvat herkästi ja kaikki suorittaminen on tuskaista. Oksennuksen haju seuraa kaikkialle. Olen oksentanut oikeastaan jo niin ahkerasti etten pahemmin tarvise siihen "apuja". Kroppa tuntuu taas tietävän mitä tehdä, kun kumarrutaan.

Enkä edes tiedä miten kuvittaisin tämän postauksen... Yritin etsiä itestä kuvaa "paremmilta" ajoilta. Joskus millon en vielä ollut sairastunut. Mutta kävi ilmi, että yleensä minä olen kuvaajana, en kuvattavana. Eli ei itsestä oikeastaan mitään kuvia löytynyt edes sairastumisen jälkeen.

Uudet tuttavuudet, sukulaiset, puolisoiden perheet, työnantajat, opettajat, psykologit, treffipalstat, jne. kysyvät usein mitä harrastat. Siihen vastataan se perus litania mitä on toisteltu jo jonki aikaa. Mutta miksei siihen koskaan tule lisättyä syömisvammailua. Johan se täyttää harrastuksen määritelmän.

Mä en oikeastaan tiedä mistä kertoisin. Miten kertoa uusi näkökulma huonosti nukuttuihin öihin, ahdistukseen, ahkeraan oksentamiseen tai päiviin, joissa toistuu samat asiat. Ja samaan aikaan mietin, miten saisi muutettua kaiken tuon.  Johan tää sama polku on poljettu useampaan kertaan, ja se tie on jo nähty. Miksi ihmeessä sen pitää olla niin vaikeaa muuttaa omaa elämää.No ainakin viikonlopuksi karkaan taas kotiseutumille.

Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

Sairaalan peti kutsui taas. Menin itku kurkussa päivystykseen, en uskonut että ne mua sinne ottaisi. Yleensä olen eri virastoissa saanut vaan käännytyksen takaisin. Vanhat pelot hiipivät siis mieleen, kun pitäisi apua pyytää ja siitä on tullut todella vaikeaa. Etenkin kun samalla kehutaan vahvuuttani. Selviän mistä vain. Mutta ei kai sen avun pyytäminen pitäisi niin häpeällistä olla. Enhän minäkään ketään alempiarvoiseksi nimitä, jos apua pyytävät.

Lähdin aika helpottuneena pois sairaalasta aamuyöstä. Otin vapautuneena vastaan luvan lähteä kotiin. Viime kerralla samasta vaivasta minua pidettiin 3 päivää sairaalassa. Nyt riitti vain 7 tuntia. Mutta sain taas karun muistutuksen keholtani. Ei kannata pitää paastopäiviä useampia putkeen fyysisen työn ohella. Siitä ei saa muuta kuin heikon olon, ja erittäin pahan migreenin, joka kestää useamman päivän. Miksi se syöminen silti tuntuu niin vaikealta. Koko ajan hoen itselleni, että mun täytyy vain opettaa keholle ettei sitä ruokaa aina tule. Ja olen läheisilleni toitottanut, että mun on ihan turha syödä vapaapäivinä. En käytä silloin energiaa, niin miksi siis sitä varastoisin itseeni. Töissä olen osannut vielä syödä, mutta työpäivienkin energian saanti jää heilumaan 500-1 000 kalorin välille vaikka kulutan ~3 000 kalorin edestä.

Syöminen tuntuu turhalta ja pelottavalta. Se pelottavuus ei vaan enää ole pelkästään lihomisen pelkoa, vaan nykyään se on myös rahankäytön pelkoa. Tulot on niin pienet, ja syksyn aikana mulle on tullut tosi pahoja yllätyskuluja. Yhtäkkiä sitä rahaa ei olekkaan ruokaan. Enää en siis laske syödessä kaloreita, vaan ns. syötyjä rahoja myös.

Mä turhauduin hoitolassa nopeasti. Jo muutama päivä osoitti, ettei siellä tapahdu mitään. Hoitaja kävi jossain vaiheessa päivää kyselemässä ajatuksia, yritti haastatella noin tunnin ajan. Yhden harjoittelijan kanssa tultiin kyllä ihan juttuun, tosin me puhuttiin kaikesta muusta, kuin minusta. Selvitin mm. sen edellisen ammatin. Toiselle harjoittelijalle taas analysoin pihan autoja, pystyin päättelemään lähes kaikkien autojen oikeat omistajat. Mutta välttelin itsestäni puhumista. Koska mitä puhuttavaa mussa olisi. Tai mitä järkeä siinä olisi. "Oikeat" hoitajat osasivat välttää mun kiertelyt. Mutta ne saikin sitten hiljaisuutta. Tai katsoa, kun kuuntelen musiikkia ja istun pöydällä.

Turhauduin kuitenkin siihen... turhuuteen. Lääkäri ja hoitajat olivat tyytyväisiä jos istuin koko päivän tv-huoneessa. Koska silloin heidän logiikallaan olin ihmisten ilmoilla. He olivat tyytyväisiä siihen, että tuijotan tv:tä 12 tuntia. Fiksua. Aloinkin temppuilemaan, jotta sain tekemistä. Lopetin syömisen, joka sai hoitajat keskenään sotimaan. Toisten mielestä aikuisena ihmisenä saan päättää paljonko syön, toisille taas se oli kovempi pala. Vitsailin myös karkaamisella, joten jäin todella usein "arestiin", eli tarkkailuun. Poistuin hoitolasta ilmoitamatta kenellekään. Olihan se avopuoli, mutta silti olisi hoitajalle pitänyt kertoa, jos sieltä lähtee hoitolan pihaa kauemmaksi. Lopetin lääkkeiden syömisen salaa, kun en saanut sitä luvan kanssa lopettaa. Lääkkeet kielen alle, hymy, ja huoneessa syljin ne viemäriin. Ja lääkärit niin kehuivat, kuinka lääkket tehoaa minuun.. En jäänyt kertaakaan kiinni. Löysin myös kaikki paikat, missä pystyi oleskella huomaamatta. Sain itse vallan päättää haluanko, että minut huomataan vai ei. Usein pysyin hiljaa, ja liikkumattomona. Halusin olla yksin.


En itse omasta mielestä edes pistänyt hoitajia erityisen ahtaalle. Mutta erityistä kismaa aiheutui, kun meitä kisman aiheuttajia oli samaan aikaan hoidossa 3-4. Ja me tultiin hyvin juttuun keskenämme. Toisaalta tiedän olleeni hyvin lapsellinen. Mutta en saanut siellä mitään kunnollista apua. En edelleenkään tiedä millaista apua tarvitsen, mutta en sellaista. Turhaa.

Mulle on sanottu muutamaan kertaan, että ymmärrän millaista on olla mies. En oikeastaan paljoa tiedä siitä, olen vain oppinut miesten kohtaavan paljon ryhmäpainetta. Pitää olla miehinen mies, mutta herkkä. Miehen roolissa on paljon ristiriitoja, joista osan luo naiset, osan miehet. Mutta epäilen suurimman osan olevan lähtöisin naisista.

Omalla kohdalla miehet on usein kokeneet sen uhkaavaksi ja ahdistavaksi ilmoitella naisystävälleen menoista. Ei saa näyttää olevansa tossun alla. Ja kaverit (etenkin ne sinkut tai itse huonossa suhteessa olevat) painostavat toisiaan viettämään aikaa vain heidän kanssa. Monesti kuullut sanottavan, että "Kyllä se naises yhen illan kotona yksin jaksaa, jäät vielä kaljalle/saunaan/yksi peli vielä/istutaan iltaa/ajellaan paskarinkiä/jne.". Ongelma tästä muodostuu siinä vaiheessa suhteeseen, kun niitä iltoja joudutaan pitämään useita peräkkäin, tai ne sattuvat menemaan usein niiden ainoiden yhteisten iltojen päälle. Tai, jos emäntänä sattuu vain olemaan omistushaluinen yksilö.

Tuo ongelma on yleensä hieman nuorempien jätkien kohdalla, ja vähemmän seurustelleiden. Ei ehkä osata tasapainottaa suhteen tärkeyttä ja kavereitten mielipiteitä, ei vielä tiedetä naisten loukkaantuvan ennen pitkään tuollaisesta käytöksestä. Itse ainakin olen hankala kohde, näytän ulospäin sietävän ja ymmärtävän tuota käytöstä pitkään, vaikka sisällä kuohuu. Sitten yhtenä päivänä räjähdän ja juttu päättyy siihen. Toisaalta ymmärrän miesten ryhmäpaineen, on vaikeaa olla äijä ja samalla kuitenkin tarpeeksi herkkä ja romanttinen. Ja on todella vaikea olla jätkäkavereitten edessä herkkä, romanttinen tai edes hellä. Mutta toisaalta en pysty olemaan loukkaantumatta, kun aina ne jätkät menee suhteen edelle. On tilanteita, joissa kaverit menevät kyselemättä edelle. Mutta jos se paskaringin ajaminen on aina tärkeämpää, ei minun ymmärrys miestenmaailmasta kanna enää.

Mun sairaalaelämä oli tietyltä kantilta katsottuna kliseistä, kapinallista, teatraalista ja hieman teinimäistä olemista. Tietyllä tasolla petyin siihen toimintaan heti alkumetreillä. Mikä oli outoa, koska mullahan ei ollut mitään odotuksia siitä paikasta. Mutta luulin sitä kuitenkin toisenlaiseksi. Ainakin vähemmän tylsäksi. Merkitykselliseksi.

Mua tuli haastattelemaan sairaalaan kaksi naista. Ymmärtääkseni ne oli psykiatriselta puolelta, ja heidän tehtävä oli kartoittaa tarvitsinko psykiatrista hoitoa, vai saiko minut laskea ihmisten ilmoille onnea toivotellen. Muistan käpertyneeni tuoliin, enkä luonut sen kummempaa katsekontaktia kumpaankaan. Muistan että hoitajalla oli tummat lyhyet hiukset, psykiatrin hiustenväriä en muista lainkaan. En tainnut saada tilaisuutta katsoa. Olin oikeastaan alkumetreillä päättänyt, että menen hoitolaitokseen, jos sitä tarjotaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa helpolta, ja vedättelin päätöksen julkituomista ihan viimemetreille asti. Pelkäsin sen vaikuttavan liian teennäiseltä suostua heti hoitoon. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut tuoda asian ilmi vain helpotuksena, pääsisin vihdoinkin hoitoon.

Taksi vei minut mielisairaalaan, jota kutsuttakoon hoitolaksi tästä eteenpäin. Heti ovesta päästyäni hoitajat kysyivät onko laukussani mitään terävää, piikkeja, tupakkaa tai tulentekovälineitä. Seisoin kädet puuskassa, yritin suojella itseäni henkisesti. En katsonut kumpaakaan mieshoitajaa hetkeen, yritin muistaa laukkuni sisältöä ilman, että katsoisin sinne. En tupakoi, en kanna yleensä teräaseita mukana, mutta tulitikkuja minulta yleensä löytyy taskujen tai laukun pohjalta. Tämän muistaessani käännyinkin yllättäen laukkuni puoleen ja sain molemmat hoitajat perääntymään yhtä nopeasti. Taisi ensimmäinen reaktio olla, että nyt tyttö antaa puukosta. Enkä tästä heitä voi syyttä. Olin seissyt täysin paikoillani erittäin sulkeutuneessa asennossa luomatta mitään kontaktia heihin. Ottaen huomioon paikan luonne, ei ollut ehkä viisain liike minulta.

Minut ohjattiin odottamaan lääkärin haastattelua oleskeluhuoneeseen. Istuin siellä muiden potilaiden kanssa katsellen tv:tä. Muutamat ottivat minuun kontaktia, juttelivat, kuin olisin aina ollut siellä. Olin sen hetkisistä potilaista nuorimmasta päästä. Josta varmaan johtuikin, että nämä juttelijat oli yleensä keski-iän paremmalla puolella. Ei varmaan ole helppoa heidän nähdä ikänsä puolesta omasta tyttärestä menevää mielenterveyspotilasta.

Lopulta muutaman tunnin (ja ruuasta kieltäytymisen jälkeen) lääkärillä oli aikaa ottaa minut vastaan. Lääkäri oli melko nuori, 30-35 arvioni mukaan. Ja hän oli persoona. Sopi hyvin siihen paikkaan, ja olikin sääli, kun hän sitten hoitoni aikana vaihtoi paikkakuntaa, ja tilalle tuli vähemmän mukava naislääkäri. En tässäkään haastattelussa luonut katsekontaktia huoneessaoleviin ihmisiin. Lääkärin lisäksi siellä oli sen osaston hoitaja, sen osaston hoitaja jonne menin ja kaksi muuta hoitajaa, mutten muista mistä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä, ja lääkärin edessä oli iso avainnippu. Vastasin kysymykseni pääasiassa avainnipulle. Yhdessä v
aiheessa lääkäri alkoi valua istuimeltaan, tavoittaakseen katseeni. Tässä hän onnistui, koska hämmennyin tästä teosta. En ollut tarpeeksi sekaisin, että minut oisi voinut suljetulle osastolle jättää, joten minut maaniteltiin jäämään avoimelle osastolle. Kukaan ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa, mutta arvelivat parin kolmen viikon hoitojakson riittävän. tämähän venyikin sitten kahteen kuukauteen, olisi ollut pidempi, jos en olisi taistellut.

Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Ollut hetken taukoa. Välillä tuntuu ettei mitään tapahdu. Käy vain töissä ja nukkuu. Mutta nyt se elämä päätettiin pistää sekasin. Eksältä tuli viesti ja käski salata kaikki tiedot. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tämä samainen nainen, jota hän pani suhteemme aikana on nyt käynyt mustasukkaiseksi. Yrittää selvittä kuka mä olen ja ties mitä sen jälkeen. En halunnutkaan olla onnellinen ja vapaa. Irti kaikesta siitä paskasta mitä menin ottamaan vastaan.

 Ja en siltikään ymmärrä, miksi musta piti mainita suhteen jälkeen. Sinä aikana kun oltiin yhessä, olin tarkoin varjeltu salaisuus. Nyt olen joku, mihin hän voi sen naisen vihan kääntää. Minulle saa kostaa, hän on edelleen se kiltti ja kunniallinen. Alan tosissani harkita paikkakunnan vaihtoa.

On uskomatonta, kuinka monella eri tapaa voit olla puuttellinen. Aina jollakin on huomauttamista ulkonäöstäsi. Et ole koskaan tarpeeksi laiha, kaunis, soma, söpö, nuorekas, kiinteä, urheilullinen, lihaksikas tai pitkä. Ja sitten kääntyy kelkka, ja oletkin liian yllämainituista. Ja auta armias, kun päästään pukeutumiseesi. Tai meikin käyttöön. Hiustesi väriin, pituuteen ja malliin. Koruihin, lävistyksiin ja tatuointeihin.

Kun ulkonäkö on ruodittu, et ole enää tarpeeksi viisas. Nippelitieto on liian puutteellista, koulussa arvosanoissa on aina parannettavaa. Et seuraa tarpeeksi kiihkeästi uutisia, etkä muista jokaista tapahtumaa ulkomuistista. Vuosiluvut katoavat mielestä ja nimet sekoittuvat keskenään, jos niitä koskaan olet edes oppinut muistamaan. Et ymmärrä mitään politiikasta saatikka taloudesta. Olet siis turha yksilö.

Et ole sanavalmis keskusteluissa, et osaa morkata ja vittuilla. Nykymaailmassa, kun sitä hyvyyttä ei nähdä enää hyvänä. Aina pitäisi olla tarpeeksi vittumainen ämmä, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Liikaa. Eikä sinulla ole koskaan tarpeeksi ystäviä. Ainakaan hyviä sellaisia. Olet huono ihminen, kun et saa ystävyyssuhteita luotua hetkessä, vielä huonompi jos et niitä saa pidettyä yllä.

Et harrasta oikeaa kulttuuria. Et muista oikeiden ihmisten nimiä, luet vääriä kirjoja. Et edes ymmärrä hienojen kulttuurillisten elokuvien päälle. Et osaa edes itse tuottaa mitään taiteellista. Kaikki piirtämäsi on paskaa, vääränlaista. Jos jotain soitat, olet siinä vain aloittelija, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Onko sulla edes intohimoa siihen.

Tää kaikki on peliä. Mun tunteet otti haasten vastaan, vastahan mä hehkutin kaiken hienoutta. Manasin sen kaiken pois. Kaikki tuo onni kääntyi.

Väsymys painaa kroppaa kasaan. Oon rampannu työpaikan ja kodin välillä. Yrittänyt välissä levätä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keho on mustelmilla ja haavoilla. Näytän varmaan siltä, että mua hakataan kotona. Palelen ja hautaudun paremmin edesmenneen pappani lämpimään takkiin. Papan tuoksu on kadonnut paidasta aikoja sitten, mutta se on ainoa mitä mulla on.

Mulla oli syntymäpäiväkin, ja ei sitä oikein kukaan muistanut. Äiti ja miesystävä. Veljet muisti vain, koska äiti soitti niille ja muistutti. Isä ei muistanut ollenkaan. Mutta ei siitä kyllä montaa päivää ole, kun pääsi pois sairaalasta. Ehkei se ole vielä täysillä arjessa mukana. Joka vuosi kuitenkin tuntuu, että harvempi muistaa mun syntymäpäivän. Kaikille muille omat syntymäpäivät on niin tärkeitä. Loukkaannutaan, jos ei muisteta. En haluais olla enää niin teatraalinen. Puhuu tyttö, joka yritti tappaa itsensä syntymäpäivänään. Yritän siis olla ajattelematta. Ehkä mulla on vaan hylätty olo.

Olen vain väsynyt.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Tästä ei päivä voi pahentua. Töissä ollessani tunnen, kuinka kännykkä värisee. Miellä on kuitenkin kielto vastata puheluihin työpisteillä, joten jätin asian huomioimatta. Tiesin, että tauolla saa kännykkää kuitenkin käyttää. Olin saanut puhelun isältä. Ja olin saanut viestin. Isä joutui sairaalaan ensiapuun. Soitan isälle ja odotan pitkään, että joku vastaa. Lopulta äitipuoleni vastaa ja kertoo mitä on tapahtunut. Romahdan siihen pisteeseen. Työkaverit kertovat esimiehelle mun tilanteen ja kaikki sanovat, että nyt kotiin. Poljen kotiin 13 kilometriä, osan matkaa itken ja osan matkaa menen sumussa. En edes täysin muista koko reittiä.
Tämä laukaisi myös pahan bulimia kohtauksen.

Enkä osaa edes päättää miten paljon kirjoitan tuosta historiikistäni 3 vuoden takaa. Joko teen sen kahdessa osassa. Ensimmäiseen osaan tekisin käännekohdat elämästä ennen tuota kesää ja toinen osa sitten tuosta kesästä ja sen jälkeisestä meiningistä. Tai sitten yksinkertaisesti pelkästää tuosta jälkimmäisestä hetkestä. Toiveita saa esittää.