En muista millon olin viimeks näin väsynyt. Otin iltapäivällä tyynyn ja peiton, ja makoilin lattialla. Vain matto "pehmikkeenä", enemmänkin se suojas lattian kylmyydeltä. Olin sammuttanut valot, ja koneelta soi musiikki. Suljin silmät, ja nukahdin melkein heti. En muista kuulleeni edes toisen kappaleen alkavan. Heräsin jossain vaiheessa naapureiden meteliin parvekkeelta, ja siirryin puoliunessa makuuhuoneeseen. Olin todellakin puoliksi vielä unessa, en jaksanut pitää silmiä koko matkalla auki, en muistanut ottaneeni kännykkää mukaan makuuhuoneeseen, enkä edes kunnolla muista miksi siirryin sänkyyn nukkumaan. Mun ei pitänyt nukkua tänään päivällä, koska nyt pitäisi siirtymään yöunille. Herätyskello soi 04.15 ja huomenna pitäisi oikeasti olla skarppina töissä. Eikä enää tule uni.

Olen vältellyt poliaikaa. Ne pommittaa mua kirjeillä, varaa aina aikoja, ja aina perun ne. Sitten ne yrittänät soittaa takaisin uudesta ajasta ja en vastaa. Ja tulee toinen kirje. Toinen ajanvaraus, jonka perun. Milloinkohan ne tajuavat. En halua mennä sinne. Oli virhe alunperin mennä sinne.

Oon ollu viimepäivät kipeänä, ja kuten todettuna joskus aiemmin, en ole hyvä sairastamaan. Seinät on kaatunut päälle, jonka seurauksena olohuoneen järjestys muuttui. Viritin Tv:n tietokoneeseen kiinni toiseksi näytöksi, olen vahdannut elokuvia, tehnyt suursiivouksen kämppään, syönyt särkylääkkeitä niin järkyttäviä määriä että olen herännyt oksentamaan ne pois. Ja olen myös syönyt valtavasti. Ja nyt tarkoitan todella valtavasti. Olen viikonaikana lihonut 5 kiloa, vain koska en osaa lopettaa syömistä.


En vain osaa lopettaa. Olen ollut todella täysi, mutta silti pitää syödä. Suussa pitää olla koko ajan ruokaa, mun täytyy tietää että sitä ruokaa riittää. yritän syödä ennen kuin ahdistun. Yritän hukuttaa ahdistuksen ahmimisen avulla jo ennen kuin se tulee. Ainakin olen ymmärtänyt lopullisesti sen miksi syön. Ja miksi en osaa lopettaa. Voiko joku antaa mulle vielä avaimet siihen, miten opin elämään ahdistuksen kanssa. Tai etten tekisi sitä mitä oma äiti teki. Söi ahdistukseen, söi suruun, söi ikävään. Söi kaikkiin tunteisiin. Ja minä katsoin vierestä. Katsoin ne vuodet vierestä, ymmärtämättä omaa tulevaisuutta. En ymmärtänyt omaa osaani, en miten voisin auttaa. Hengitin hiljaa vieressä, mutta kun pääsin sänkyyn hengitin raskaasti.

Joku saattaa arvata mitkä kaksi elokuvaa katsoin giffien perusteella. Jälkimmäinen on kyllä eri osasta, mutta tämä on osuvampi tähän tekstiin. Ensimmäisen(gif) katsoin 3 kertaa vuorokauden aikana... Ja pari muutakin leffaa näiden kaveriksi.

Hiljaisuus päänsisällä on ahistavaa. Mulla käy yleensä kova meteli siellä, mutta viimeaikoina on ollut paljon hiljaisia päiviä. Yritän täyttää sen hiljaisuuden kaikin keinoin, mikään ei vaan tunnu auttavan. Sisäilma alkaa tuntua painostavalta, ihan kuin en saisi kämppää viilennettyä tarpeeksi nopeasti.

Seison peilin edessä, ja näen kun pupillit pienentyvät. Näkö sumenee ja takaraivoon alkaa muodostua painetta. Seison ja katson hämärtyneellä näöllä peilikuvaani. Pupillit ovat kohta kadonneet. Ja sitten näkö palautuu äkisti, tuoden päähän valtavan paineen. Ja jatkan taas matkaa. Tiedän, että kun tämä episodi käy, on hyvin todennäköistä että pyörryn. Pyörryn yleensä silloin jos liikun. Jos jatkan matkaa liian aikaisin. Petollisintahan se on yöllä, kun ei huomaa näön sumenevan. Monet kerrat olenkin lyönyt pääni, kun en osannut pysähtyä.

Mutta en enää hymyile. Hymy on turha. En enää kosketa muiden elämää.

En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Se käynti ei ensinnäkään alkanut hyvin. Istuin 20 minuuttia, kun hoitaja unohti varanneensa mulle ajan. Sitten syytti mua miksen sanonut sille mitään, kun käveli kaks kertaa mun ohi. Ei ole mun tehtävä itkeä sun unohduksista. Nyt käyn viikottain punnituksessa, ja lähdin sieltä luvaten että painoon on tullut joku muutos. Voi kuule, kyllä siihen muutos tulee, ei vain se jota toivoit. Ja uhkaile vain pakkohoidolla, sinne on vielä pitkä matka, että siihen saatte tarpeeksi materiaalia.

Olen aloittanut sodan, ja käyn sen loppuun kovilla aseilla.

Oon ollut kotona useamman päivän, koulusta on ollut etäpäiviä. En oikeen osaa viihtyä koko päivää kotona. Se purkautuu usein sillä, etten tiedä miten päin olisin, hakkaan päätä seinään, syön kolmen ihmisen edestä ja ahdistun. Mutta nyt olen saanut viihdytettyä itteäni kehittämällä ihan uudet rituaalit. Olen muuttanut asumaan sänkyyn.

Herään 8 tienoilla. Ensimmäisen kerran herään kyllä jo 05.30 mennessä, koska arkipäivien herätys soi 05.15-05.30 riippuen päivästä. Hyvä tietää, ettei unirytmi ole sillä pilaantunut, ettei ole koulussa tarvinnut käydä.

Vessareissun jälkeen kuuluu joka aamuiseen rituaaliin käydä kahdella vaa'alla. Toinen on digitaalinen, toinen "mekaaninen". Digitaalisesta loppui tänään paristo, ja mulla menikin 10 minuuttia pannikinomaiseen etsimiseen mistä saan lainattua siihen patterin. Miksi juuri sinäpäivänä, kun kaupat on kiinni?

Tässä vaiheessa nappaan pöytäkoneen päälle, luen uutiset lukuisilta eri nettilehtisivustoilta, käyn selaamassa pari-kolme eri huumorikuvasivustoa ja sitten siirryn pelaamaan. Pelaan mielialasta riippuen Sims 3:sta tai Diablo 3:sta. Omistan lukuisia muitakin pelejä, mutten ole jaksanut avata niitä pitkään aikaan. Portal houkuttelee silloin tällöin, Alice in Madness myös, Mystikin on jäänyt viimeaikoina..

Pelattuani parisentuntia, siirryn sänkyyn. Nostan läppärin ja laitan musiikin soimaan ja alan lukemaan. Vähän riippuu mitä luen, saattaa yhtäkkiä vierähtää pari-kolme tuntia. Viimeajat olen lukenut pääasiassa syömisvammailuun liittyviä kirjoja.

Loppu päivä meneekin siinä, että vuorottelen kirjaa ja läppäriä. Luen pakonomaisesti uutisia, käyn epätoivoisesti katsomassa onko mitään uusia kuvia tullut, ja käyn urkkimassa olisiko joku päivittänyt blogiansa. Jossain vaiheessa saatan ottaa koomapäikkärit, mutten aina. Toisinaan siirryn pöytäkoneelle pelaamaan vielä hetken. Sen tavan olen saanut, että puol 8 käyn arkisin katsomassa Salkkarit. Myönnän katsovani vain siksi, että yhdelle hahmoista on kai kehittymässä anoreksia. Pöytäkoneen nappaan kiinni 8 jälkeen ja sen jälkeen siirrynkin läppärin syliin.
 
Nukkumaan siirryn keskiyön tienoilla, viimeistään kun kello näyttää 01.30 pakotan nukkumaan. Nukahdankin kahden peiton, 7 tyynyn, kirjakasan, pehmolelun ja kännykän kanssa sänkyyn. Läppärin jaksan sentään vielä siirtää kirjahyllyyn odottamaan aamua. Kännykkä on tärkeä siksi, että Spotifyn kautta mulla soi musiikki koko yön.

 Ja saatan syödä joskus jossain välissä. Jotain pientä. Ehkä. Ja saatan myös lähteä juoksulenkille 23 aikaan.

Mä alan kyllästyä, kun ihmiset aina toitottaa etten näytä niin painavalta. Muistan miten äiti kerto, että lääkäri punnitti mut vauvana useamman kerran. Ei kuulemma uskonut, että niin siro vauva painaa niin paljon. Hänen sanoja, ei minun. En ole koskaan tuntenut itteäni siroksi. Mutta jokin mussa painaa. Oon aina 5-10 kiloa painavempi, kuin miltä näytän. Tää ei oo mun silmissä, vaan muitten. Omin silmin painan varmaan 100 kiloa enemmän, kuin mitä vaaka näyttää. Se vain pistää nyppimään jossain vaiheessa. Muistan skitsonneeni osastolla lääkärille joka ei uskonut mun painoa, että hakee sen vaa'an tähän niin näytän. Ei hakenut.

Oon alkanut haaveilla kissakaverista. En vaan saa sille siunausta, kun jouduin vasta vuosi sitten luopumaan koirasta. En pärjänny sen kanssa, en niin mitenkään päin. Sillä oli aivan oma tahto, johon en ikinä oppinut vaikuttamaan. Eikä se oikein viihtynyt, kun saatoin tehdä 10-12 tuntisia päiviä. Ei kuulu oikein koiran luonteeseen olla niin pitkään yksin, harmillista kyllä.

Ruokamyrkytysepisodista jäi päälle yleinen etovuus. Nyt jos syö jotain, ihan mitä tahansa, tulee todella huono olo. Saan helposti muutenkin erilaisia kammoja ruoan suhteen, ja kaikki oksennustaudit on vaikuttanut jotenkin. Meni 10 vuotta, ennen kuin suostuin juomaan appelsiinilimsaa uudestaan, sitä piti aina oksennustaudissa juoda lapsena. Daim-jäätelöön en ole koskenut ensimmäisen kerran jälkeen. Ja en enää ikinä pysty syömään kermaperunoita, enkä vanukkaita. Tästä taisi jäädä kammo kaikkeen ruokaan. Ei enää mitään ikinä. Viimepäivinä mun mielessä on pyörinyt vain kysymys, kuinka nopeasti paino voi tippua. Jos lopetan nyt syömisen täysin, paljon painan viikon päästä. Tai kahden. Entä uudenvuoden aattona?

Tää päivä on ollut varmaankin raskas. Ottaen huomioon, että nukuin just tossa kevyet 5 tunnin päikkärit. Ja oli hieman työlästä silti nousta, olisin voinut vielä jatkaa ainakin makoilua. Eilen sain pakotettua itteni syömään. Joka kostautui 5 aikoihin aamuyöstä todella pahasti. Heräsin oksettavaan oloon. Sain työllä ja tuskalla tapeltua itteni vessaan. Raahautumisen aikana iski päälle todella paha tuskanhiki, ja peili osoittikin mun olevan harmaankalpea ja silmät seiso päässä. Vähän aikaan makoiltuani pienenä pallona kylppärin lattialla tuli oksennus. Sain ruokamyrkytyksen. Ironista, heti kun syön keho keksii tavan saada mut silti oksentamaan se pois. Eniten pelkäsin sitä, et mun täytyis perua polikäynti, mut ei onneks tarvinnut. Yks oksennuskerta riitti, sen jälkeen on ollut vain kuumeinen olo.

Polilla tää sijainen oli hyvä ja huono. Hyvää hänessä oli se, että tää haasto mua. Se oikeesti kyseli, vaati tietää ja yritti jotenkin auttaa. Lupas puhua mun lääkärille ensviikolla ennen mun seuraavaa käyntiä ravintoterapeutille lähettämisestä. Se kun menee ainakin meillä lähetteellä. Miten painon pudottajat sit pääsee sinne? Sain myös kerrottua kaiken. Ihan kaiken. Ainakin kaiken mitä muistan olevan kerrottavana. Yritti tää lääkkeille mua laittaa, ja yritti jopa että hakisin lähetettä sairaalaan. Minen koulua jätä kesken tän takia. Ihan sama, vaikka kuihtuisin pystyyn, oon löytänyt ammatin missä mun on hyvä olla.

Puhuttiin paljon mun suomisistä, ja siitä miten siihen sais muutoksen. Ei meinannut vain ymmärtää, etten osaa. Jos pyydät mua syömään tänään normaalin päivällisen, en osaa lopettaa siihen. Heti, jos syön, se muuttuu rajuksi ahmimiseksi. Siksi mä paastoan. Toisaalta siksi kävin myös kirjastossa lainaamassa Painonvartijoiden keittokirjoja. Niissä on valmiiksi kalorimäärät. Ja mä kun elän 100 kalorin annoksissa. Näin hei saa syödä 5 kertaa päivässä tarvittaessa!

Törmäsin aamulla myös ihanaan linja-auto kuskiin. Olin päättänyt mennä tuon 3 kilometrin matkan polille linja-autolla, kun olo ei ollut mainio. Siinä tuli sitten Siirtolinja, joka kysyi mitä vuoroa odotan. Kerroin, niin hän sanoi vievänsä mut toisen linjan pysäkille, tää mitä odotin ei todennäköisesti ollut tulossa. Siellä oli jotkut sivutiet kuulemma sellaisessa kunnossa. Kerroinkin sitten, etten pyrikkään kuin siihen TK:lle, niin hän lupasi jättää mut siihen. Olin sen ajomatkalla. Kiitos, en tiedä mitä hyvää olin tehnyt ansaitakseni tämän karmallisen teon.