Jos toisella ihmisellä, tai ihmisjoukolla on vahvempi tunneolotila. se tarttuu. Tähän perustuu hysteerinen nauru junassa, tähän perustuu myös hysteerinen paniikki junassa. Jos perustan vain tähän faktaan oman käyttäytymisen, se tarkottaisi että mun televisiolla, tai niillä ihmisillä siinä kuvassa, on mua vahvempi tunneolotila. Koska se tarttuu. Nauran, kun ne nauravat. Ja itken, kun ne itkevät.

Mutta voiko se vahvempi tunneolotila tarttua muhun myös siksi, ettei mulla itsellä ole tunneolotilaa? Vai itkenkö nykyään niin herkästi tv:n mukana, koska kaikki ne patoumat joita en aavista, pääsevät purkautumaan.

Pääsin kotiin niin tuli itku. Tänään oli vikat kokeet koulussa, ja opettaja mainitsi samalla kaverille, että hän oli saanut edellisen tietoteknisen kokeen täysin pistein läpi. Hänen tulos oli ollut 100%:sti oikein, pilkulleen oikein. Ja tämä ihminen ei edes kunnolla osannut käyttää kyseistä ohjelmaa. Sain itsekin kiitettävän kurssista, joka oli kaikille odotettua. Mutta miksen saanut kaikkea oikein. Miksi epäonnistuin. Miksi epäonnistuja onnistuu aina ja minä en ikinä?

Kävin kotimatkalla kaupassa, hamstrasin ruokaa pyhiävarten. En vietä joulua, mutta ei sinne kauppaan halua murtautuakaan pyhinä. Joten pakko oli käydä ostamassa jotain. Reppu painoi selässä ja molemmissa käsissä melkein yhtäpainavat kassit. Mun kämpän ja kaupan välillä on pelkkää ylämäkeä. Olin väsynyt. Turhautunut. Vihasin itseäni ja rahaongelmiani. Vihaan joulua. Vihaan ihmisiä. Itkin kotona.

Mulla on aika korkea ärsyyntymiskynnys. Tai ainakin ärsyyntymisenhallinta. Mutta tänään se onnistuttiin ylittämään. Onneksi puhelu päättyi ennen kuin se karkasi käsistä. Mulla on yksi kaveri, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Syy on pääosin siinä, että sen kanssa on hankala mennä paikkoihin. Se on hirmu vaativa ja nirso niistä paikoista missä se voi käydä kahvilla, ja nyt se rupes nirsoilemaan kellonajastakin. Yritin hälle sanoa, että koska mulla on viimeiset koulupäivät, ne on täynnä kokeita, en pysty lähtemään kahville paria tuntia aikaisemmin. Ja se ei ole yhtään todennäköistä, että mä pääsisin koulusta tällä viikolla aikaisemmin. Ei kokeesta voi lähteä kesken kaiken. Tai sitä ennen. Joten me ei mennäkään kahville tällä viikolla. Ja tästä hyvästä hän suuttui mulle.

Nykyään pyrin just tän takia olemaan tutustumatta lähemmin niihin oikeasti erikoisiin ihmisiin. Suurin osa mun ystävistä on erikoisia, mut just siks mulla ei ole elämää kodin ulkopuolella. Ne tuntuu kaikki olevan niin kamalan vaativia siitä missä ja milloin he voivat tavata. En mäkään viihdy kaupungilla joka ilta, mutta onko se niin kamalan vaikeaa edes joskus tehdä sitä mitä minä haluan. En jaksais aina olla se joka miellyttää. Inhoan kun ihmiset sanoo "Mä tiedän ettet sä tykkää tästä yhtään, mut voitaisko mennä tänne/tehdä tätä/syödä tuolla...".

Pääsin eilen pitkästä aika viettämään iltaa. Se ei ollut edes suunnitelmissa alunperin. Tapasin päivällä keskustassa kavereita, ja jotenkin meidän vietto suurimmalla porukalla kesti iltaan asti. Mun alkoi tehdä hirveästi mieli mennä kuuntelemaan livemusiikkia, jonka tarjonta oli surkea eilen kaupungissa. Vain yhdessä baarissa oli esiintyjä. Sain kuitenkin houkuteltua yhden matkaani ja kumpaakaan ei kaduta pätkääkään. Bändi ei ollut sellainen mitä kuuntelisin kotona. Mutta livenä tuppaan tykätä melkein kaikista. Ja tuosta siksi että sai hieman riehua mukana. Eilen sai nauraa mahan kipeäksi ja nauttia musiikista, se basson syke oman sydämen sykkeen rinnalla. Se tunne on mulle parasta kaikessa.

Ja sain eilen kokea omituisuuden, mua yritettiin iskeä baarissa vaikka mun seuralainen on mua kymmenen kertaa kauniinpi!

Lähen viikonlopuks äitiä tapaamaan. Juna lähtee huomenna, ja en ole pakannut mitään. Lippujen ostamisen lisäksi olen laitellut läppäriä. Ubuntun päivittämisen lisäksi olen pari viime päivää tuskastunut ettiessäni matkakatsomista. En haluis kattoo mitään elokuvaa, tuntuu etten jaksa keskittyä niihin. En jaksa sitoutua 1,5 tunnin ajaksi, saatikka 2 tunnin elokuvan ajaksi. En edes vaikka tiedän ettei mulla ole vaihtoehtoja. Musikaalin jaksaisin varmaan katsoa, mutta en tiedä kiinnostaako mua katsoa Sound of music, West side story, Moulin Rogue tai Hair. Olisin halunnut katsoa Rocky Horror Picture Shown, mutta se ei taida sopia yleiseen tilaan. Yritän muutenkin välttää etten katsoisi mitään turhan väkivaltaista tai missä esiintyy alastomia/lähes alastomia ihmisiä. En halua joutua silmätikuksi junassa. Joten päädyin ottamaan DVD-hyllystä draama-sarjoja.

En ole saavuttanut viimeaikoina mitään mistä olisin viisastunut, vahvistunut, tullut järkiini tai edes elänyt normaalia kunnollista elämää. Oksensin taas tänään. Se vain tuli mieleeni, kun näin jakson jossa tyttö oksensi. Halusin tehdä saman. Vain todistaakseni itselleni pystyväni vielä siihen. Halusin näyttää itselleni olevan vielä silläkin saralla sekaisin. En ole muutamaan viikkoon käynyt edes salilla. Olen todella huono ihminen joka heittää vähäiset rahat hukkaan. Olen saanut ahdistuskohtauksia ulkona, sisällä, sängyssä, koulussa... Haluaisin lyödä nyrkin seinästä läpi. Haluaisin lopettaa hengittämisen.

En ole vielä löytänyt omaa identiteettiäni, vaikka kovasti olen yrittänyt sitä etsiä. Peilistä katsoo takaisin kasvot joita en tunnista. Toisinaan pystyn hyväksymään paremmin nuo kasvot omakseni, mutta joskus... Joskus on todella vaikea ymmärtää sen olevan minä. Joskus ne kasvot näyttävät vain niin vierailta. En näe mitään tuttua ja turvallista piirrettä. Silmät ovat tyhjät ja mustat. Vartaloa en halua koskaan allekirjoittaa omakseni, jonka varmasti kaikki syömisvammailua harrastavat ymmärtävät.

Toinen ongelmakohta mulla on nimi. En pidä virallisesta etunimestäni yhtään, mutta käytän sitä kaikissa virallisissa paikoissa. Koulussa, töissä, virastoissa.. Koska on helpompi mennä niin, kuin selittää vanhemmilleni vihaamani nimeä. Vaihdoin toisen nimen pari vuotta sitten. En pitänyt alkuperäisestä, ja ajattelin että näin voin pyytää kavereitani kutsumaan minua uudella toisella nimelläni. Mutta ei mennyt kauaa, kun kyllästyin siihenkin.
Olen muutaman vuoden aikana kehitellyt itselleni monta uutta eri nimeä. Joitakin olen saanut ihmiset käyttämään, joitain käytän itse itsestäni. Mutta jos voisin, vaihtaisin nimeni varmaan vähintään kerran kuussa. Jos se vain olisi sosiaalisesti hyväksyttävää ja normaalia.
Tiedän kyllä miksi teen niin. Luulen uuden nimen muuttavan minua maagisesti. Luulen nimen tuovan minulle joitain luonteenpiirteitä, vaihtavan sosiaalista asemaa, tuovan uusia ihmiskontakteja, vaihtavan asuinpaikkaani/maata, muuttavan kasvoni piirteitä ja muokkaavan kehoa. Harmi ettei se toimi niin.

Viimeajat olen yrittänyt opettaa itseäni vihaamaan ihmisiä. Koska en osaa olla ihmisten seurassa. En ole hauska, minulla ei ole kunnon mielipiteitä, en ole sosiaalinen ja avoin, en ole mielenkiintoinen. Ja on helpompi olla yksin, jos ajattelee itse valitsevansa sen. Jos vain saan vakuutettua itseni vihaavani ihmisiä ja että kaikki on paremmin yksin, on helpompaa kestää hiljaisuutta ympärilläni. Helpompi katsoa avioliittoon astuvia tuttavia.