Mä olen elämäni aikana kerennyt tehdä paljon hallaa keholleni eri tavoin. Joistakin teoista mulla on vieläkin pysyviä jälkiä, toisista muistoja vain mielessä. En usko, että kaikkea edes muistan. Olen vajonnut synkkyyteen, noussut sieltä ja vajonnut uudestaan. Olen saanut diagnooseja, olen taistellut niitä vastaan ja lopulta unohtanut ne, enkä ole sittemmin niistä kenellekään puhunut. Olen ollut hyvin ankara itseäni kohtaan, enkä sitä koskaan varmaan osaa lopettaa. Se on osa minua. Joten siirrän energiani johonkin muuhun, kuin yrittäisin sitä väkisin lopettaa. Annan hengityksen tasaantua. Ja vielä kerran painan pääni kylpyammeen pohjalle.

Tämä jää blogini viimeiseksi postaukseksi. Tätä ennen pidin pitkän tauon, jolloin totesin etten pysty tänne enään rehellisesti asioista kertomaan. Koska jos saan pienenkin takapakin, tiedän syytösten määrän olevan valtava. Kommentoinnin täydellinen estäminen ei kuitenkaan istu blogimaailmaan. Kiitos kaikille lukijoille, olitte mukana sitten vain vasta hetken tai pitkän matkan mitä kerkesin tämän kanssa kulkemaan. Ainakaan toistaiseksi en piilota tekstejä, vaan ne saa jäädä tänne kertomaan viestiä yhdestä pienestä matkasta.