Mä olen eniten kateellinen ihmisille, jotka voi käydä kaupassa normaalisti. Voi syödä ajattelematta sitä asiaa sen enenpää, ehkä keskustella jälkeenpäin kuinka hyvää se ruoka oli. Mä olen kateellinen niille, jotka voi mielihaluun syödä Oikeasti kohtuullisen määrän. On inhottavaa kierrellä kaupassa, katsellen kaikkea sitä ruokaa mitä haluaisi syödä. Mutta mitään ei voi ostaa, kun tietää ettei sitä pysty syömään vain normaalisti. Se kaikki mitä ostetan se ahmitaan ja oksennetaan. Lähdinkin kaupasta fanta zeron ja sokerittoman hyytelön kanssa. Päivän ruoka.



Ja näin Mr. M:n vihdoin. Tuntui, kuin sydän olisi revitty rinnasta ja poljettu maahan, sen verran kylmän vastaanoton sain. Tiedän, että minun on turha tuntea häntä kohtaan mitään, mutta silti hän saa hengityksen salpautumaan. Ja hän saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Olen liian lihava, liian ruma, liian näkyvä, vien liikaa tilaa ja olen epäonnistuja.

Musta on aina ollut hauska lueskella sillointällöin toisten blogeista niitä päivityksiä missä päivän mittaan on otettu kuvia ja koottu niistä postaus. Ehkä siksi pidän niistä niin paljon, että ne on niin normaaleja. Vaikka sairastaa syömishäiriötä, ei se kaikkeen niin lopullisesti vaikuta.
Halusin tehdä oman Tänään minä - postauksen, joten tässä se tulee.

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.

Ihmisten kuulee usein puhuvan kuinka huono tahdonvoima heillä on. Oli kyse sitten urheilusta, syömisestä, syömättömyydestä, tai vain olla soittamatsta jollekin. Oma tahdonvoima heittelee pitkin päivää. Tiettyinä hetkinä on paljon helpompi kieltäytyä, kuin toisina. Ja nyt sain vihdoin selityksen sille. Selityksen, miksi tahdonvoima on niin heikko toisinaan, ja miten sen saa vahvistettua takaisin omilleen. Ja itse pystyn toimimaan paremmin, kun tiedän syyn.



Olisin skannannun tämän jutun, mutta ärsyttävä tulostimeni ei suostu edes skannaamaan asiakirjoja, jos siitä on muste loppunut. Mustepatruunat ovat matkalla, toivotaan, että ensiviikolla eksyisivät postilaatikkoon jolloin skannaan jutun ja laitan linkin tänne. Kirjoitan pienen ja sekavan lyhennelmän.

Tämä artikkeli löytyy Hyvä Terveys 9/2012 lehdestä sivuilta 28-31, jos joku haluaa ostaa/lainata/lukea kirjastossa.

Eli, tutkija Roy F. Baumeisteir väittää, että tahdonvoima on periaatteessa, kuin lihas. Sitä rasittaa -> se väsyy. Tahdonvoimaa kontrolloi aivot, ja sen piste sijaitsee etuaivokuorella. Samassa kohtaa sijaitsee myös tarkkaavaisuus, keskittymiskyky, lyhytaikainen muisti ja ongelmanratkaisu. Eli, se aivolohko on kunnon käytössä melkolailla koko ajan, ja sen päälle pitäisi jaksaa vastustaa nälkää. Kun yksi näistä asioista on kovalla käytöllä, se vie energiaa muilta. Käytännössä siis rasittavan työpäivän jälkeen, jolloin on pitänyt muistaa päivän asiat, ja ehkä ratkaista muutama ongelma, keskittyä ettei tiputa laatikoita lattialle, niin se aivolohkon osa on hyvin väsynyt. Ei siis mikään suuri ihme, että tahdonvoima on heikoimmillaan pitkän työpäivän päätteeksi.



Aivot ottavat energiaa glukoosista, joten siksi mieliteot pyörivät pääasiassa karkin, pullan, suklaan ja muun makean ympärillä, kun glukoosivarastot ovat tyhjentyneet. Hyvä uutinen on se, ettei aivot tarvitse glukoosia paljoa. Ja tämä kohta oli se, mistä itse otin opikseni. Vaikka tahdonvoima on tälläisinä hetkinä heikko, ei minun tarvitse ahtaa 2 litraa jäätelöä, kiloa suklaata, pullaa ja karkkipusseja naamaani vartissa. Glukoosia, kun ensinnäkin saa muualtakin, ja aivot eivät tarvitse sitä todellakaan paljoa. Aivot myös palaavat nopeasti normaaliin toimintaan saatuaan energiaa, joten helpotusta ei tarvitse odottaa pitkään. Omena ja olet takaisin kehissä.



Ps. Yhden kerran liian pitkälle jutussa mainittavat punaiset pisteet silmien ympärillä eivät ole hävinneet minnekään.. Kenelläkään muulla käynyt samoin?

Olen oksennellut säännöllisen epäsäännölisesti jo vuosia. Joskus oksennan nestettä vain siksi, että mielihalut katoaisivat ja näläntunne häviää. Etenkin iltasin, jos uni ei meinaa tulla nälän tai happojen vuoksi niin saatan turvautua oksentamiseen. Yleisemmät viitteet ulkonäössä oksentamisen jälkeen ovat olleet lievästi punoittavat kasvot ja verestävät silmät, mutta ne on hävinnyt nopeasti. Voi oksentaa huoletta silloinkin kun on menossa heti takaisin ihmisten seuraan, hieman viileää vettä kasvoille ja se on siinä.

Mutta ei tänään. Tänään menin sen rajan yli. Silmien alle tuli lukuisia punaisia pisteitä, ja silmät eivät meinaa tarkentaa. Jo heti ensimmäisellä oksentamisella silmissä vilkkui valopisteet, mitä yleensä tulee vasta lopuksi, jos ollenkaan. Silmien ympärykset tuntuvat ja ovatkin turvonneilta.

 Tässä hieman huonohko kuva

 

Vihaan sitä hetkeä, kun vedän farkut jalkaan. Se on sama, kun astua vaa'alle. Joka ikinen kerta alkaa analysointi; kiristääkö farkut nyt enemmän kuin eilen, tuntuu että nappi ei menekkään niin soljuvasti kiinni, jotenkin reisien kohdalla tuntuu erilaiselta, mahtuuko perse enää... Eilen tämä analysointi osottautui kohtalokkaaksi. Eilisen analysoinnin jälkeen tänään ei ole maistunut ruoka. Töissä vain kahvia kahvin perään. Tänään illalliseksi 0,5 litran diet coke.


Milloin peiliin katsoessa ei tunne itseään lihavaksi? Milloin saavuttaa sen maagisen rajan, sen pisteen, jolloin on tyytyväinen itseensä?  Ja miksiköhän edes ansaitsisin sen.... Milloin voin syödä normaalisti, milloin liikun normaalisti. Milloin ylipäätänsä sairastunut elää elämää normaalisti? Samalla, kun mietin näitä asioita, huomaan, kuin varkain toivovani etten koskaan päätyisi normaaliin. Osa minusta toivoo tämän kestävän.

Joskus muutamavuosi sitten en pitänyt unensieppaajista. En nähnyt niiden kauneutta, enkä oikein uskonut niitten tarkoitukseen. En oikeastaan ymmärrä miksi, koska näen unia valtavasti. Muistan käytännössä jokainen aamu mitä unta olen nähnyt, ja saatan herätä yöllä useammankin kerran unen takia. En näe erityisesti painajaisia, mutta harvoin ne unet mitään pilvilinnaan rakennettuna niittyjäkää ole. Yleensä ne on kryptisiä, outoja, hieman ahdistavia ja hyvin sidoksissa edellisen päivän tapahtumiin, keskusteluihin ja ajatuksiin.
Olen saanut unihalvauksen kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin sitä todella paljon. En ollut kuullut unihalvauksista, en tiennyt mitä se oli mitä koin, ja se oli hirveää. Toisella kerralla tiesin siitä jo enemmän, ja alkujärkytyksen jälkeen osasin ottaa ne hallusinaatiot hallusinaatioina, eikä pulssi ollut enää niin korkea. Silti, kykemättömyys liikkua on jotain... Etenkin, kun sain kuulo-, näkö- ja tuntoharhat edellisellä kerralla. Ensimmäisellä kerralla selvisin "vain" kuulo- ja näköharhoilla.

Joten tänään tein oman unensiepparin. Sen vieressä roikkuu kaksi "toivomusaavetta". En tiedä niiden oikeaa nimeä, mutta törmäsin niihin jossain aasialaisessa leffassa. Pointti siis on toivoa toive, ja laittaa yksi "aave" per toive roikkumaan. Sitten, kun toive toteutuu, saa tälle aaveelle piirtää silmät ja suun.

Olen taikauskoinen. Jopa psykiatri ja hoitajat ovat huolestuneet tästä. Olen kuulemma liian taikauskoinen. Mitä sitten, jos uskon, että manaamalla asiat saa menemään huonosti? Ei se sinua satuta.

Sen hälkeen, kun tunnistin itsessäni asuvan jonkun syömishäiriön, oletin jotenkin, että ne on kaikille selkeitä. Okei, en itse osaa eritellä tarkkaan minkä häiriön omaan, mutta vain siksi ettei se istu täysin mihinkään profiiliin, joten eiköhän me Ednoksella mennä. Mutta olen huomannut, ettei syömishäiriöiden tunnettavuus olekaan niin hyvää. Anoreksia ja bulimia tunnetaan melkein kaikissa piireissä, mutta unohdetaan ne muut. Ja huomasin, että blogiani on googletettu sellaisilla hakusanoilla joilla etsitään tietoa mikä mikäkin häiriö todellisuudessa on. Joten, tiedonhakuisille, tässä oma ei niin tyhjentävä versio. Halusin niin työskennellä syömishäiriöpolilla...

Nyt tulee uusi teksti nopeasti, ehkä turhankin hätäisesti, mutta en vain malttanut. Kuten hetki sitten Levottomat jalat postauksessa, olen ollut taas levoton vailla paikkaa taikka rauhaa. Ja tämä levottomuus yleensä synnyttää jonkunasteisen masennuskohtauksen, jolloin kaikki huonot ideat tulevat. Tälläkin kertaa levottomuus astui syrjään saatuani taas päähänpiston. 

Mulla on ollut muutama KevytKokki-lehti jostain vuodelta 2007, ja niissä on ruokareseptejä, joissa mainitaan suoraan annoksen ja koko reseptin kalorimäärä. Tässä lehdessä käytännössä kaikki reseptit on alle 500 kcal, ja joku 30 - 40% on 200 kcal tai alle. Luin muiden blogipäivityksiä ja iski se pakottava tarve hallita omaa olemustaan. En kestä enää peiliäkuvaa olohuoneessa tällaisena. Joten reippaasti, otin lehdet käteen ja leikkasin melkolailla kaikki reseptit irti jotka olivat 200 kcal tai alle.



Ja alan koostaa niistä itselleni kansiota, jotenkin se on itselle miellyttävämpää hallita itseä ohjeilla. En voi liikaa antaa mennä mielihalujen mukaan, mielihalut ovat vieneet minut tähän ruumiiseen. Haluan sen toisen ruumiin. Haluan sen ruumiin jossa voin puristaa sormeni hauiksen ympärille. Haluan ne reidet, jotka ovat kaukana toisistaan. Haluan sen hauraan olemuksen, haluan käpertyä pieniin koloihin piiloon.

Tiedätkö sen päivän, kun tunnet pelkkää levottomuutta. Mutta silti et saa mitään aikaiseksi, levottomuus on ylivoimainen. Tänään on tyypillinen sunnuntai. Mulla on tälläinen fiilis melkolailla joka sunnuntai. Ei mitään erityistä tekemistä, ja huomenna odottaa työpäivä. En oikein saa aikaiseksi tehdä mitään. Tämä ärsyttävä vallitseva levottomuus estää nukkumasta, tekemästä ruokaa, syömästä, lukemasta ja pelaamasta. En jaksa keskittyä mihinkään kymmentäminuuttia kauempaa.

Mutta tein silti oivalluksen. Mielikuvissani painin usein jonkun kanssa. En ole koskaan saanut kunnon otetta kuka vastustaja on. Se on tavallaan unta, mutta tapahtuu täysin hereillä ollessani. Ymmärsin vihdoin vastustahan olevan minä itse. Jokainen meistä painii itsensä kanssa, joten visuaalinen puoli loi siitä ajatuksen. Josta en pääse eroon. Jokainen päätös, jonka teen on painimatsi. Raskasta ja turhauttavaa. Kun saisi edes fyysiset hyödyt irti... Ja kun sanon, että jokainen päätös, tarkoitan todella jokaista päätöstä.

Olen parissa tekstissä maininnut tämän mystisen Mr. M:n. Tämä oli ihminen, joka piti minut jotenkuten elävienkirjoissa parisenvuotta sitten. Ja aina, kun puhuin hänen kanssaan, hänen silmistään paistoi kysymys. Joka hetki, joka juteltiin, tämä mies mietti miten joku voi olla niin yksinäinen. Toisaalta ihminen jolla on perhe, ei sitä samalla tavalla voi käsittää. Mutta kyllä ihminen voi olla niin yksinäinen, ettei enää itse arvosta omaa olemassaoloaan. Ja olen hyvä tuntemaan itseni yksinäiseksi väkijoukossa.

Olen viettänyt enemmän ja vähemmän aikaa ihmisten seurassa, jotka ovat olleet samallaisessa jamassa, kuin minä itse. Minulla on siis takana kaksi itsemurhayritystä ja ei se kolmaskaan niin kaukana ole ollut. Outoa kyllä en ole koskaan kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa, kuin toiset. Olen kyennyt toimimaan, peseytymään, syömään ja olemaan syömättä. Kouluun en jaksanut keskittyä tuolloin pätkääkään, pääasiassa siksi, että turhauduin omaan tyhmyyteen. Mutta, jos yritän tappaa itseni, niin miksen ole niin pahassa kunnossa, kuin ihminen joka ei välttämättä ole mennyt niin pitkälle sitä polkua.

Ne hirviöt, jotka oli sänkyni alla pienenä, ovat nyt minun sisälläni. Ja annan niille sen tilan, minkä ne ottavat. En taistele vastaan, vaan jaan oman kehoni suosiolla. Pyrin tekemään hyvää muille, mutta itseni annan vajota juoksuhiekkaan.

1,5 vuotta sitten lopetin lääkkeiden syömisen, koska hermostuin. Olen lopettanut pitämästä yhteyttä joihinkin "kavereihin", koska hermostuin etten saa heihin kunnon kontaktia. Ja tänään kruununa kaiken tämän päälle, lopetin hoitokäynnit, koska hermostuin. Hermostuin siihen, etten koe saavani siitä mitään. Ne käynnit on vain sotkenut päiviä. Siellä ei keskustella mistään, mikään ei avaudu, en ymmärrä mitään itsestäni siellä. Se on turhaa. Ja en pidä mistään turhasta. Kaikella täytyy olla merkitys. Jos en koe asialla olevan tarpeeksi suurta merkitystä, lopetan sen. Olen hankala ihminen. Ja juuri nyt, en saa tekstiä soljumaan mihinkään suuntaan, joten tämäkin pätkä loppuu turhana. Luojan kiitos.

Olin se järkevätyttö. Saarnasin muita syömisvammailuista, ja tiesin itse viisaammin olla menemättä niihin sekoiluihin. Mutta kuinka ironisesti maailma minua viekään. Tai ehkä se kaikki uho oli tappelua sitä tulevaa vastaan. Alkutekijöissään yritin olla se viisas ja järkevä, enhän minä. En halua pilata elämääni ja kehoani. Mutta nyt.. Annan sen kaiken tulla. Tule vain tänne, otan sinut vastaan, opeta minua, tee minusta se irvikuva mitä vastaan yritin taistella.

Tiedän, ettei laksatiivit auta. Ellei kärsi oikeasti ummetuksesta. Minä en kärsi. Silti tänään työpaikan vessassa, nojasin seinään ja taistelin itseni kanssa. Ostanko vai en? Yritin järkeillä itselleni koko ajan ettei niistä ole hyötyä, niihin jää koukkuun ja ne rasittavat vain tarpeettomasti kehoa. Silti se pieni ääni on jotenkin houkutteleva ja voimakas. Se ääni, jonka ohjeisiin on mukava ja helppo alistua. Haluan, että minua kontrolloidaan, en jaksa enää yrittää itse. Ohjaa minua, olen sinun marionette. Ja miten outoa tuskaa se aiheuttaakaan yrittää taistella tuota ääntä vastaan. Outoa taistella sinänsä itsensä kanssa. Olisi niin paljon helpompaa taistella toisen ihmisen kanssa.

Mutta retki vaa'alle taisi pistää tälle taistelulle surmaniskun. Punahilkka matkaa kohti terveellistä elämää, mutta iso paha susi tulee ja vie mukanansa. Sano hyvästit terveelliselle elämälle Punahilkka ja tervehdi taas uutta tapaa sairastaa.