Joskus on niin vaikea nähdä toisen menevän rikki ihan siinä vieressä. Ei kuule, vaikka toinen haluaisi huutaa sydän verillä apua.  

Etkö kuule huutoani? Suljetko silmäsi tahallaan, vai enkö huuda tarpeeksi lujaa?

Tunsin eilen hajoavani sirpaleiksi. Yritin samalla liimata osia mahdollisimman nopeasti yhteen, ettet huomaisi. Samalla kuitenkin sisälläni kiljuin apua. 

Miksi et huomaa minun kärsimystäni? Olen sentään tässä vieressäsi. Miksi huomaat vain kaikkien muiden kärsimyksen. Miksi välität vain toisten kärsimyksestä, mutta et minun?

Se vain inhottaa kuulla kuinka toinen on huolissaan vain entisensä huolista. Se toinen on vieläkin rakkaampi, kuin minä. Tuleeko minusta koskaan yhtä tärkeä, kuin siitä edellisestä. Siitä edellisestä, joka on jatkanut elämäänsä, mutta hän ei pysty.
 
Mulla ja tolla miehellä oli vain yksi sopimus. Se lupas kertoo mulle aina kun hengaa eksänsä kanssa. Sain tietää, et se on käyny sen kanssa ajelemassa lauantaina, samana päivänä kun haettiin mulle kissa ja se kiukutteli asiasta mulle. Haki lohtua toiselta. Mä en halua nukkua sen vieressä tänä yönä. Haluisin satuttaa itteeni fyysisesti, et tää henkinen kipu hellittäis.



Sori, et nää viime postaukset koskee vaan tota yhtä, mut se yks satuttaa mua enemmän, kun mun omat ajatukset ja teot.
Oon tässä muutamana päivänä kelaillu asioita. 
En osaa ottaa tätä parisuhdetta enää vakavasti. En luota siihen, että toi mies olisi mun kanssa siksi että haluaa, tiedostan olevani enemmänkin laastari.
 Se rakastaa exäänsä, ei osaa päästää irti ja antaa toisen mennä.

Mutta mun tapa on satuttaa itteäni aina mahdollisimman paljon, niin annan sen tehdä sen.
Annan itteni olla tässä suhteessa, jotta se tekisi mahdollisimman kipeää.
Jotta olisin mahdollisimman satutettu, hyväksi käytetty ja hylätty kesään mennessä.
Jotta mulla olis syy lähteä pois.

Can't you see who I am, I'm invicible.