Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

Sairaalan peti kutsui taas. Menin itku kurkussa päivystykseen, en uskonut että ne mua sinne ottaisi. Yleensä olen eri virastoissa saanut vaan käännytyksen takaisin. Vanhat pelot hiipivät siis mieleen, kun pitäisi apua pyytää ja siitä on tullut todella vaikeaa. Etenkin kun samalla kehutaan vahvuuttani. Selviän mistä vain. Mutta ei kai sen avun pyytäminen pitäisi niin häpeällistä olla. Enhän minäkään ketään alempiarvoiseksi nimitä, jos apua pyytävät.

Lähdin aika helpottuneena pois sairaalasta aamuyöstä. Otin vapautuneena vastaan luvan lähteä kotiin. Viime kerralla samasta vaivasta minua pidettiin 3 päivää sairaalassa. Nyt riitti vain 7 tuntia. Mutta sain taas karun muistutuksen keholtani. Ei kannata pitää paastopäiviä useampia putkeen fyysisen työn ohella. Siitä ei saa muuta kuin heikon olon, ja erittäin pahan migreenin, joka kestää useamman päivän. Miksi se syöminen silti tuntuu niin vaikealta. Koko ajan hoen itselleni, että mun täytyy vain opettaa keholle ettei sitä ruokaa aina tule. Ja olen läheisilleni toitottanut, että mun on ihan turha syödä vapaapäivinä. En käytä silloin energiaa, niin miksi siis sitä varastoisin itseeni. Töissä olen osannut vielä syödä, mutta työpäivienkin energian saanti jää heilumaan 500-1 000 kalorin välille vaikka kulutan ~3 000 kalorin edestä.

Syöminen tuntuu turhalta ja pelottavalta. Se pelottavuus ei vaan enää ole pelkästään lihomisen pelkoa, vaan nykyään se on myös rahankäytön pelkoa. Tulot on niin pienet, ja syksyn aikana mulle on tullut tosi pahoja yllätyskuluja. Yhtäkkiä sitä rahaa ei olekkaan ruokaan. Enää en siis laske syödessä kaloreita, vaan ns. syötyjä rahoja myös.

Mä turhauduin hoitolassa nopeasti. Jo muutama päivä osoitti, ettei siellä tapahdu mitään. Hoitaja kävi jossain vaiheessa päivää kyselemässä ajatuksia, yritti haastatella noin tunnin ajan. Yhden harjoittelijan kanssa tultiin kyllä ihan juttuun, tosin me puhuttiin kaikesta muusta, kuin minusta. Selvitin mm. sen edellisen ammatin. Toiselle harjoittelijalle taas analysoin pihan autoja, pystyin päättelemään lähes kaikkien autojen oikeat omistajat. Mutta välttelin itsestäni puhumista. Koska mitä puhuttavaa mussa olisi. Tai mitä järkeä siinä olisi. "Oikeat" hoitajat osasivat välttää mun kiertelyt. Mutta ne saikin sitten hiljaisuutta. Tai katsoa, kun kuuntelen musiikkia ja istun pöydällä.

Turhauduin kuitenkin siihen... turhuuteen. Lääkäri ja hoitajat olivat tyytyväisiä jos istuin koko päivän tv-huoneessa. Koska silloin heidän logiikallaan olin ihmisten ilmoilla. He olivat tyytyväisiä siihen, että tuijotan tv:tä 12 tuntia. Fiksua. Aloinkin temppuilemaan, jotta sain tekemistä. Lopetin syömisen, joka sai hoitajat keskenään sotimaan. Toisten mielestä aikuisena ihmisenä saan päättää paljonko syön, toisille taas se oli kovempi pala. Vitsailin myös karkaamisella, joten jäin todella usein "arestiin", eli tarkkailuun. Poistuin hoitolasta ilmoitamatta kenellekään. Olihan se avopuoli, mutta silti olisi hoitajalle pitänyt kertoa, jos sieltä lähtee hoitolan pihaa kauemmaksi. Lopetin lääkkeiden syömisen salaa, kun en saanut sitä luvan kanssa lopettaa. Lääkkeet kielen alle, hymy, ja huoneessa syljin ne viemäriin. Ja lääkärit niin kehuivat, kuinka lääkket tehoaa minuun.. En jäänyt kertaakaan kiinni. Löysin myös kaikki paikat, missä pystyi oleskella huomaamatta. Sain itse vallan päättää haluanko, että minut huomataan vai ei. Usein pysyin hiljaa, ja liikkumattomona. Halusin olla yksin.


En itse omasta mielestä edes pistänyt hoitajia erityisen ahtaalle. Mutta erityistä kismaa aiheutui, kun meitä kisman aiheuttajia oli samaan aikaan hoidossa 3-4. Ja me tultiin hyvin juttuun keskenämme. Toisaalta tiedän olleeni hyvin lapsellinen. Mutta en saanut siellä mitään kunnollista apua. En edelleenkään tiedä millaista apua tarvitsen, mutta en sellaista. Turhaa.

Mulle on sanottu muutamaan kertaan, että ymmärrän millaista on olla mies. En oikeastaan paljoa tiedä siitä, olen vain oppinut miesten kohtaavan paljon ryhmäpainetta. Pitää olla miehinen mies, mutta herkkä. Miehen roolissa on paljon ristiriitoja, joista osan luo naiset, osan miehet. Mutta epäilen suurimman osan olevan lähtöisin naisista.

Omalla kohdalla miehet on usein kokeneet sen uhkaavaksi ja ahdistavaksi ilmoitella naisystävälleen menoista. Ei saa näyttää olevansa tossun alla. Ja kaverit (etenkin ne sinkut tai itse huonossa suhteessa olevat) painostavat toisiaan viettämään aikaa vain heidän kanssa. Monesti kuullut sanottavan, että "Kyllä se naises yhen illan kotona yksin jaksaa, jäät vielä kaljalle/saunaan/yksi peli vielä/istutaan iltaa/ajellaan paskarinkiä/jne.". Ongelma tästä muodostuu siinä vaiheessa suhteeseen, kun niitä iltoja joudutaan pitämään useita peräkkäin, tai ne sattuvat menemaan usein niiden ainoiden yhteisten iltojen päälle. Tai, jos emäntänä sattuu vain olemaan omistushaluinen yksilö.

Tuo ongelma on yleensä hieman nuorempien jätkien kohdalla, ja vähemmän seurustelleiden. Ei ehkä osata tasapainottaa suhteen tärkeyttä ja kavereitten mielipiteitä, ei vielä tiedetä naisten loukkaantuvan ennen pitkään tuollaisesta käytöksestä. Itse ainakin olen hankala kohde, näytän ulospäin sietävän ja ymmärtävän tuota käytöstä pitkään, vaikka sisällä kuohuu. Sitten yhtenä päivänä räjähdän ja juttu päättyy siihen. Toisaalta ymmärrän miesten ryhmäpaineen, on vaikeaa olla äijä ja samalla kuitenkin tarpeeksi herkkä ja romanttinen. Ja on todella vaikea olla jätkäkavereitten edessä herkkä, romanttinen tai edes hellä. Mutta toisaalta en pysty olemaan loukkaantumatta, kun aina ne jätkät menee suhteen edelle. On tilanteita, joissa kaverit menevät kyselemättä edelle. Mutta jos se paskaringin ajaminen on aina tärkeämpää, ei minun ymmärrys miestenmaailmasta kanna enää.

Mun sairaalaelämä oli tietyltä kantilta katsottuna kliseistä, kapinallista, teatraalista ja hieman teinimäistä olemista. Tietyllä tasolla petyin siihen toimintaan heti alkumetreillä. Mikä oli outoa, koska mullahan ei ollut mitään odotuksia siitä paikasta. Mutta luulin sitä kuitenkin toisenlaiseksi. Ainakin vähemmän tylsäksi. Merkitykselliseksi.

Mua tuli haastattelemaan sairaalaan kaksi naista. Ymmärtääkseni ne oli psykiatriselta puolelta, ja heidän tehtävä oli kartoittaa tarvitsinko psykiatrista hoitoa, vai saiko minut laskea ihmisten ilmoille onnea toivotellen. Muistan käpertyneeni tuoliin, enkä luonut sen kummempaa katsekontaktia kumpaankaan. Muistan että hoitajalla oli tummat lyhyet hiukset, psykiatrin hiustenväriä en muista lainkaan. En tainnut saada tilaisuutta katsoa. Olin oikeastaan alkumetreillä päättänyt, että menen hoitolaitokseen, jos sitä tarjotaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa helpolta, ja vedättelin päätöksen julkituomista ihan viimemetreille asti. Pelkäsin sen vaikuttavan liian teennäiseltä suostua heti hoitoon. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut tuoda asian ilmi vain helpotuksena, pääsisin vihdoinkin hoitoon.

Taksi vei minut mielisairaalaan, jota kutsuttakoon hoitolaksi tästä eteenpäin. Heti ovesta päästyäni hoitajat kysyivät onko laukussani mitään terävää, piikkeja, tupakkaa tai tulentekovälineitä. Seisoin kädet puuskassa, yritin suojella itseäni henkisesti. En katsonut kumpaakaan mieshoitajaa hetkeen, yritin muistaa laukkuni sisältöä ilman, että katsoisin sinne. En tupakoi, en kanna yleensä teräaseita mukana, mutta tulitikkuja minulta yleensä löytyy taskujen tai laukun pohjalta. Tämän muistaessani käännyinkin yllättäen laukkuni puoleen ja sain molemmat hoitajat perääntymään yhtä nopeasti. Taisi ensimmäinen reaktio olla, että nyt tyttö antaa puukosta. Enkä tästä heitä voi syyttä. Olin seissyt täysin paikoillani erittäin sulkeutuneessa asennossa luomatta mitään kontaktia heihin. Ottaen huomioon paikan luonne, ei ollut ehkä viisain liike minulta.

Minut ohjattiin odottamaan lääkärin haastattelua oleskeluhuoneeseen. Istuin siellä muiden potilaiden kanssa katsellen tv:tä. Muutamat ottivat minuun kontaktia, juttelivat, kuin olisin aina ollut siellä. Olin sen hetkisistä potilaista nuorimmasta päästä. Josta varmaan johtuikin, että nämä juttelijat oli yleensä keski-iän paremmalla puolella. Ei varmaan ole helppoa heidän nähdä ikänsä puolesta omasta tyttärestä menevää mielenterveyspotilasta.

Lopulta muutaman tunnin (ja ruuasta kieltäytymisen jälkeen) lääkärillä oli aikaa ottaa minut vastaan. Lääkäri oli melko nuori, 30-35 arvioni mukaan. Ja hän oli persoona. Sopi hyvin siihen paikkaan, ja olikin sääli, kun hän sitten hoitoni aikana vaihtoi paikkakuntaa, ja tilalle tuli vähemmän mukava naislääkäri. En tässäkään haastattelussa luonut katsekontaktia huoneessaoleviin ihmisiin. Lääkärin lisäksi siellä oli sen osaston hoitaja, sen osaston hoitaja jonne menin ja kaksi muuta hoitajaa, mutten muista mistä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä, ja lääkärin edessä oli iso avainnippu. Vastasin kysymykseni pääasiassa avainnipulle. Yhdessä v
aiheessa lääkäri alkoi valua istuimeltaan, tavoittaakseen katseeni. Tässä hän onnistui, koska hämmennyin tästä teosta. En ollut tarpeeksi sekaisin, että minut oisi voinut suljetulle osastolle jättää, joten minut maaniteltiin jäämään avoimelle osastolle. Kukaan ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa, mutta arvelivat parin kolmen viikon hoitojakson riittävän. tämähän venyikin sitten kahteen kuukauteen, olisi ollut pidempi, jos en olisi taistellut.

Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Ollut hetken taukoa. Välillä tuntuu ettei mitään tapahdu. Käy vain töissä ja nukkuu. Mutta nyt se elämä päätettiin pistää sekasin. Eksältä tuli viesti ja käski salata kaikki tiedot. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tämä samainen nainen, jota hän pani suhteemme aikana on nyt käynyt mustasukkaiseksi. Yrittää selvittä kuka mä olen ja ties mitä sen jälkeen. En halunnutkaan olla onnellinen ja vapaa. Irti kaikesta siitä paskasta mitä menin ottamaan vastaan.

 Ja en siltikään ymmärrä, miksi musta piti mainita suhteen jälkeen. Sinä aikana kun oltiin yhessä, olin tarkoin varjeltu salaisuus. Nyt olen joku, mihin hän voi sen naisen vihan kääntää. Minulle saa kostaa, hän on edelleen se kiltti ja kunniallinen. Alan tosissani harkita paikkakunnan vaihtoa.