Aina välillä iskee hirveä halu tehdä nettitestejä. Ei niitä "Mikä eläin olet" tai "Millä vuosisadalla sinun olisi pitänyt syntyä" testejä, vaan näitä ihania 'selvitä itse nettitestin avulla, kuinka sekaisin todella olet'-testejä. Nyt päädyin kahdelle eri englanninkieliselle sivustolle,  http://psychcentral.com ja  http://www.netdoctor.co.uk. Pääosin taisi testailut osua taas syömishäiriön ja masennuksen testeihin. Mutta yksi huumori-testikin tuli tehtyä, jonka tuloksia en jaksanut laittaa esille...

Nämä tulokset netdoctorista, kun psychcentralista en jaksanut fiksailla, että tulokset saisi selkeästi esille. 

Goldberg's depression test
You have reached level 55 on the Goldberg scale. 

0 - 9 Depression unlikely 21 - 35 Minor to moderate depression
10 - 17 Possibly minor depression 36 - 53 Moderate to severe depression
18 - 21 On the verge of depression 54+ Severe depression


How good is your body image?
You have scored 80 points.

SCORE 40+
You are suffering from a condition called body dysmorphic disorder (BDD) which is translated as body hatred. This is not a reflection of how you actually look or how other people see you, because there are very many people who have physical handicap, or, who look different from the norm. But they do not feel this badly about themselves. Similarly there are people who look very normal in reality but they experience this sense of deep hostility toward the way they look. BDD and a damaged sense of self-esteem go hand in hand.


Do I have an eating disorder?
You have scored 58. 

56+
Scores at this level indicate that you have an eating disorder - either anorexia nervosa, bulimia or compulsive eating (otherwise known as Binge Eating Disorder). To learn more about these categories, please click on the links below. It would seem that your life, your emotions and your feelings of self-worth are dominated by your relationship with food and with your anxieties about your body size and shape.


Kuvittele, että kävelet hautausmaalla. Ympärillä on ruumiita. Katsot niitä tarkemmin, ja huomaat, että jokainen niistä on sinä. Jokainen ruumis kuvastaa yhtä luonteenpiirrettä, joka on kuollut. Se mitä olit ennen, on  nyt täällä. Kylmänä, liikkumattomanam, ruumiina. Jokainen niistä on murhattu. Murhattu, joko sinun tai entisen kiusaajan, entisen kumppanin, äidin, isän, veljen, sisaren, kaverin, opettajan tai jonkun täysin tuntemattoman toimesta.

Koska murhatun tilalle ei voi kasvaa mitään kaunista ja onnellista, on luonteenpiirteen tilalle kasvanut mielenhäiriö. Ilon tilalle ahdistus, rauhallisuuden tilalle elottomuus, onnen tilalle ikuinen suru. Avuliaisuuden tilalle ärtymys, empatian tilalle narsismi.

Uskotko jälleensyntymiseen?


Nuorena mut kasvatettiin haluamaan perhe. Mies, kaksi-kolme lasta, omakotitalo puutarhalla ja koira tai kaksi. Halusin tätä pitkään. Ajattelin, että musta tulis hyvä äiti. Hoidin jo pienenä sukulaislapsia ja kaikki vauvat sylitettiin mulla. Kehuttiin ja kaikki puhu, että musta tulee vielä joku päivä hyvä äiti. Kaikkien edellisten pitkäaikaisten poikaystävien kanssa tuli jotenkin keskusteltua, että jos kaikki menee hyvin niin naimisiin, omakotitalo, lapsia ja lemmikkejä.

Reilun vuoden aikana tää kaikki on kuitenkin muuttunut. Olen menettänyt uskon rakkauteen. En usko omalla kohdalla avioliittoon, enkä oikein jaksa uskoa avioliittoon alle 30-vuotiaiden keskuudessakaan. En usko omalla kohdalla edes seurusteluun. Miksi ihmeessä seurustella, kun kuitenkin 6kk päästä en siedä sitä miestä silmissäni. Ja miksi seurustella, kun se mies rajoittaa niin paljon. Kaikki pitää yhdessä sopia, kompromisseja, kompromisseja ja kompromisseja. Kaikki pitäisi tehdä sopivassa määrin yhdessä ja erikseen. Mies pitäisi tyydyttää seksuaalisesti sängyssä, joka ei minua kiinnosta tippaakaan, olen siis aseksuaali.


Ja miksi mennä naimisiin? Jotta voidaan erota, ilman avioehtoa riidellä rahasta, ja muutenkin. Pitää eroprosessi mahdollisimman pitkänä, sotaisana ja riitaisana. Vihataan toisiamme hamaan loppuun asti. Ollaan hommattu lapsi tai pari välissä ja tehdään niiden elämästä helvettiä. Laitetaan lapset valitsemaan puoli, ja puhutaan paskaa toisistamme lapsille. Lasten Täytyy valita puolensa, ja sen on parempi olla minun.

Ja ylipäätänsä, miksi hankkisin lapsia. Kaikki energia kulkee lasten kautta. Lapsi on se, joka määrää seuraavan 18 vuotta. Pitää sinut hereillä, pakottaa valitsemaan lomat lapsen mukaan, mihin mennään, miten mennään, milloin mennään. Lapsi määrää kaiken. Oma elämä loppuu siihen, kun saat tietää olevasi raskaana. Kaikki rajoitetaan. Sinusta tulee orja. Miksi lähtisin tähän.

Onko minusta tullut kerrankin itsekän? Haluan tehdä asiat niin kuin minua miellyttää. Vai olenko vain viisas. Miksi toisin lapsen tähän paskaan maailmaan? Rahat loppuu, luonnonvarat loppuu, sota syttyy ja kaikki voi pahoin. Ja luultavasti musta tulis oikeasti paska äiti. Hermot ei riitä eikä kestä.



Netistä löytyy sivuja, joissa selitetään syömishäiriöt. Myös uusi Fatorexia on saanut puskettua itsentä julkisuuteen, ja yrittää päästä virallisten syömishäiriöitten listalle. Mulla on jonkunsortin syömishäiriö. Mutta millainen. 

Olenko bulimikko, kun joskus oksennan. Ruoan määrällä ei ole väliä, se voi olla vain normaali annos puuroa, tai sitten kalorimäärältään 2000-3000 sekoitus eri höttöä. Toisaalta, en enää oksenna sillä intensiivisyydellä, kuin ennen. En edes ahmi enää sellaisella intensiivisyydellä.

Onko minulla BED, koska saatan ahmia, mutta en edes mieti miten saisin sen ruoan pois. Ahdistun ja masennun vain. Kuten edellä, en ahmi niin paljoa, ja niin usein.

Olenko anorektikko, koska saatan olla pitkät ajat pienillä kalorimäärillä. 0-300 kcal päivässä. Tähän päälle tiettyinä ajanjaksoina tuhottomasti liikuntaa, toisina ajanjaksoina ei yhtään. Toisaalta en pelkää syömistä, ainakaan vielä, samalla intensiivisyydellä, kuin oikeat anorektikot. En ole törkeän alipainoinen. En ole luuta ja nahkaa.

Vai onko minulla fatoreksia, koska joskus peilistä katsoo ihan ok tyttö.

Onko väärin sanoa, että minulla on syömishäiriö. Olisinko enemmän totuudenmukainen, jos sanoisin, että minulla on häiriö syömisessäni. Koska se pitää paikkansa. Ei kukaan terve, ruokaa hyvällä tavalla rakastava toimi näin. Ei kukaan terve ahmi, oksenna, tai säännöstele ruokaa näin raa’asti.



Mulla ja kesällä on viharakkaussuhde toisiimme. Rakastan sitä, että päivät lämpenee. Sitä, että voin alkaa kasvattaa siemenestä erilaisia kasveja, kukasta hyötykasveihin. Päivät kirkastuu, ja järvi lämpenee. Sitä, että ulos voi mennä kellonaikaa katsomatta. Aurinkoa, kesäisiä sateita, ukkosta sähkökatkoja, kärpäsiä, ruohoa, kasveja, sitä mitä kesä on. Mutta heinäkuu on petolinen. Heinäkuu saa minut masentumaan. Syntymäpäivä lähestyy, ja silloin tajuan, ettei minulla ole kavereita. Tiedän, että tästä jaksan jauhaa joka postauksessa kyllästymiseen asti. Mutta se yksinäisyys. Kaunis ja runollinen yksinäisyys.

En ole koskaan juhlinut syntymäpäivää, joten en tarkalleen tiedä mitä olen menettänyt. Mutta silti se haave, että joskus sinä päivänä voisi tehdä jotain kavereiden kesken. Ei aina äidin tai isin helmassa. Ei se ole aikuisen ihmisen elämää. 



Jokuhaluaa... Minut? – postauksessa lopussa kerroin vihkosta, joka on ollut mulla jo iäisyyden. Vihko on kaksipuoleinen, toinen puoli on kirjotettu päiväkirjamaisesti, kaikki raapustukset on tarkkaan merkitty päivämäärällä. Toinen puoli taas sisältää kaikkea sekalaista, ja ne kirjoitukset mitä siellä on, ei sisällä päivämääriä. Ne kirjoitukset on ajattomia. Yksi kirjoitus osu taas silmään eilen, jonka laitan tähän.


Mä en ymmärrä, miks mä aina yritän. Miks luon harhakuvitelmia mun päähän, että saisin muka ihmisiä ympätille. Miksen voi ymmärtää ja oppia. Jos mulla ei ikinä ole ollut kahta kaveria enempää, miks saisin niitä nyt enemmän?

Miksen voi vaan lopettaa? Lähteä pois. Yksin voi olla kaikkialla, mutta toisalala sen voisi jaksaa paremmin. Ei tarvitse riidellä, mutta paljosta jää paitsi. Anna mun olla yksin ja kitua. Anna mun jäädä ja lähteä. Anna mun kirvoittaa tää ikävä ja unohtua. Anna mun kadota.

Ennen mä pyysin paljon, eniten anteeksi. Nyt mä pyydän vain rauhan.



Yöllä se iski taas, ”Mitä vittua mä vielä täällä teen?” Erehdyin menemään Facebookkiin eilen, päätin siistiä tietoja, kaverilistoja ja aikajanaa. Fb:hen tuli liityttyä joskus -08, ja en vieläkään ymmärrä sen ”hienoutta. En halua kaverilistalle ihmisiä jotka tunsin 10 vuotta sitten, tai joita morjestan satunnaisesti. Mutta silti aina Fb:hen meneminen herättää sen yksinäisyyden olotilan vahvana. Tekisi mieli poistaa vain koko tili, mutta sitä kautta tulee pidettyä jonkunlaista yhteyttä kahteen ihmiseen, joihin ei muuten pitäisi kait ollenkaan.


Halusin jo muksuna kohtuullisen kaveripiirin. 5-7 ihmistä, jotka hengaavat yhdessä. En haluaisi joka juhlahetki päätyä automaattisesti siihen, että vietän senkin päivän yksin. Ärsyttää aina kertoa viikonloppusuunnitelmista etten tee mitään. Laskentatavasta riippuen, mulla on 1-3 ystävää. Näistä kolmesta, näen yhtä tunnin ajan kerran kaksi kuukaudessa, toisia vielä harvemmin. Ja kaikki nämä ovat vähintään kihloissa ja suunnittelevat jo häitä. Minun ollessa yksin

Jos mun kohtalo on olla aina yksin, ei edes kavereita ympärillä, niin miksi ihmeessä se pitäisi kulkea. Jossain vaiheessa kyllästyn, eikö se ole siten jo nähty. Kuulu niihin, jotka ovat menettäneet jo toivon. Lasi ei ole puoliksi täysi eikä tyhjä, sitä lasia ei enää ole. Antakaa minun olla.

Posti toi tänään iloisen paketin kotiin. Paketissa oli 8 osaa, joista jokainen erivärinen. Paloista sai kasattua oman voimavanteen. Tässä tietämättömimmille linkkiä (avautunee uuteen ikkunaan). Rakastin lapsena hulavannetta. Jotenkin se muovinen rimpula silloin pyöri lanteilla, mutta aikuisena pettymys oli kova. Ei sitä kevyttä rimpulaa saanut pyörimään, ei sitten millään. Kaksi kierrosta taisi olla ennätys. Sekin alkuvauhdilla... Olikin mukava yllätys, kuinka helposti tämä 2,2kg kiekura pyörii. Ja vaatii enemmän töitä. Vatsa onkin varmaan huomenna mustelmilla, ainakin lähes. Hulavanne sai kaveriksi hyppynarun, joogamaton ja kuntoilu voi alkaa!

Pettymys oli kova, kun mittasin vanhalla sykemittarilla työmatkan, kulutus oli vaivaiset 80 kcal. Kuitenkin pyöränselässä menee se melkein 25 min per suunta. Vaikka omistan kävelysauvat, niin jotenkin yksin tuolla ulkona autoteitten vieressä tarpominen ei innosta. Olen enemmänkin joko olohuoneessa yksin suorittaja, tai raahaan kaverin mukaan kävelylenkille. Mutta yksin ulkona, muiden vahtivien silmien alla. Älä katso minua.



Olen itsetuhoinen. Kuten Ja sitten mielikuvitus loi minut – postauksessa kerroin, elän omassa maailmassani lähes koko ajan. Kuten monissa muissa edellisissa postauksissani olen kertonut, syömiseni ei ole terveellistä ja normaalia. Mitä en ole vielä kertonut, olen oksentanut vain koska voin. Olen oksentanut vain jotta saan kiusattua itseäni. Olen satuttanut itseäni arville. En kuitenkaan viillellyt, en tahdo pysyviä arpia. Pinnallinen paskiainen. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa, vain koska voin. Tiedän, että tämä ajatus loukkaa useita ihmisiä. Miksi yrittää tappaa itsensä, etenkin kun ei ole edes järkevää syytä. Enhän hyppää kallioltakaan tällähetkellä, vain koska voin.

Ongelma on vain se, että olen liian usein kyllästynyt. Olen kyllästynyt omaan elämääni. En saa usein mitään adrealiiniryöppyjä, en saa valtavia tunnelatauksia irti mistään. En koe erityisesti onnistuvani missään. Jonka vuoksi en koe menettäväni mitään suurta, jos kuolen. Mutta en kuitenkaan koe suurta vihaa, jos en kuolekaan tänään tai huomenna. Olen vain. Ilmeetön, tunteeton, ajatukseton olento. Olen aiemminkin viljennyt kuvausta itsestäni, että olen robotti. Ehkä tämä antaa nyt sitä kuvaa, miksi ajattelen näin. Siksi, että toimin niin.