Kävelen täällä tulisilla hiilillä. Päätin lopulta etten odota sen 10 kilon pudotusta ennen kuin otan yhteyttä poliin. Päätinkin soittaa jo nyt. Ainoa vaan, etten ehkä pääsekään takaisin. Oma työntekijä ei ole enää siellä. Onneksi, en jotenkin tykännyt siitä enää. Huomenna mulle soitetaan viimeistään ja selitetään asia. En ymmärrä kyllä mitä selittämistä siinä on, eikö olisi voitu vain sanoa saanko alkaa käydä uudestaan tapaamisissa vai en. En tarvitse mitään selityksiä hermolomista ja muista. Vain kyllä tai ei. 

Silti hermoilen. Hermoilen sitä, miksi se puhelu pitää tehdä. Vai tehdäänkö mulle nyt puhelimitse tilannekatsaus, kuinka pahassa jamassa olen. Tarviinko apua heti, vai riittääkö että odotan ensivuoden alkuun. En kyllä tiedä mitä tekisin, jos käskettäisiin odottamaan. Se vain meinaisi, etten ansaitse vielä apua. En ole tarpeeksi pahassa jamassa. En ole vihannut ja rankaissut itteäni tarpeeksi. 

Olisi pitänyt soittaa jo aiemmin. Tai ei ollenkaan. En nuku tänäyönä. En pysty hengittämään huomenna. Mikset jo soita. Ja kaikki tämä vain siksi että olen riistänyt itteltäni ruoan. Ja vihaan peilikuvaani. Vihaan sitä kuvaa mikä on palanut sarveiskalvoille. Repikää se irti.


Laksatiivien yliannostus jo kolmatta päivää peräkkäin, mutta täällä sataa lunta!