Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

Comments (3)

On 9. kesäkuuta 2013 klo 7.16 , Ninnu kirjoitti...

Olen lukenut blogiasi vasta hetken aikaa, mutta minun mielestä teit oikean päätöksen! Olen itse ollut aikaisemmassa suhteessa jossa toinen osapuoli ei välittänyt hyvin voinnistani ollenkaan. Itse en sitä silloin tajunnut vaikka muut yrittivät sanoa. Jälkikäteen sen itse vasta tajusin. Jos hän olisi ollut sinulle se oikea, hän olisi auttanut ja tukenut sinua, eikä olisi jättänyt sinua yksin ongelmiesi kanssa.

Koita jaksaa! Tiedän mistä puhun! Olen itse kulkenut kivistä tietä pitkin. Toivottavasti tämä viesti edes hiukkasen helpottaa. :) Vaikutat pohjimmiltasi hyvältä tyypiltä!

 
On 9. kesäkuuta 2013 klo 9.28 , Miu kirjoitti...

Kunpa et syyttäisi itseäsi. Jos toinen ei ole halunnut olla avoin vastaanottamaan kaikkea mitä sinulla on tarjota, se ei ole sinun syysi. Minun silmiini miehesi on vaikuttanut aika kylmäkiskoiselta tapaukselta. Sellaiselta, jolle kaiken pitää elämässä olla hänen mielensä mukaista. Aika kypsymättömältä. Olen pahoillani, että puhun tällä tavalla rakastamastasi ihmisestä, mutta tämä on vain se mielikuva joka minulle on muodostunut. Ja se, että tuo suhde vain hajotti sinua pala palalta.

Jos vain mitenkään mahdollista, älä jää yksin. Vietä aikaa ihmisten kanssa, edes yhden ihmisen. Tulee aika, jolloin huomaat että päätös - niin kipeä kuin se nyt onkin - oli tarpeellinen.

 
On 9. kesäkuuta 2013 klo 9.57 , Nana kirjoitti...

Ninnu, itsellekin kaverit sanoneet alusta asti, että tästä suhteesta pitäisi posis lähteä. Sitä vain haluaa sulkea silmänsä jos suhteessa on edes yksi ihana ja toimiva asia ja pelko yksin olemisesta.

Miu, Kypsymätön se mies onkin, vaikka on samanikäinen kuin toinen veljistäni ja he ovat henkisesti ihan eri luokkaa. Mä olen vaan elänyt maailmassa, missä suhteen epäonnistuminen on naisen syy. Vanhoillista ja ehkä hieman sovinististakin, suhteessa nainen on vain miestä miellyttämässä ja naisen täytyy tehdä kaikkensa miehensä eteen. Jos mies silti lähtee, on nainen huono. Ja minä haavoittuvaisena olen ehkä liian helppo saalis tälläiseen peliin.